Gunnel Wåhlstrandin mustavalkoiset maalaukset ovat kuin vastaus kysymykseen siitä, miltä menneisyys näyttää? Onko mennyt mustavalkoista, seepiansävyistä vai näemmekö sen sellaisena, koska hahmotamme historian mustavalkovalokuvien lävitse katsottuna?

Suurikokoisten tussilaveerauksiensa lähtökohtana taiteilija käyttää lähimenneisyyden valokuvia, jotka esittävät välillä hänen lähisukulaisiaankin. Wåhlstrandin maalaukset kommentoivat yhtä aikaa nykymaalauksen ja valokuvauksen välistä suhdetta, mutta ne kertovat myös näiden tekniikoiden kohta 200 vuotta kestäneestä suhteesta ja vuorovaikutuksesta. Pienistä valokuvallisista alkukuvista kehkeytyy suurikokoisia maalauksia.

Taiteilijan teokset herättävät monenlaisia kysymyksiä, sillä katsoja kiinnostuu maalarin tekniikoista ja välineensä hallinnasta, mutta olemme myös uteliaita tietämään, kuka milloinkin on teoksen lähtökohtana olevan valokuvan mallina ja mikä onkaan hänen tarinansa.

Taiteilija sekoittaakin teoksissaan yksityistä ja yleistä, sillä henkilökohtaisen historian ohella päädymme pohtimaan kysymystä maailman kuvaamisesta ja siihen liittyvästä monitulkintaisuudesta.