Hans Rosenströmin taiteellinen ilmaisu on luonteeltaan aineetonta ja paikkasidonnaista. Keskeistä sille on arvoituksen läsnäolo. Käsitteellisissä teoksissaan hän pohtii havainnon luonnetta kohdistaen huomionsa siihen, mikä helposti ohitetaan liian vähäpätöisenä.

Niin ikään valolla on niissä merkittävä osansa. Teokset saavat katsojan epäilemään aistejaan ja siten kasvattamaan tarkkaavaisuuttaan suhteessa ympäröivään todellisuuteen.

Viime vuosina hänen välineensä on ennen kaikkea ollut ääni ja sen avulla luodut illuusiot. Hetkellisyys ja katoavaisuus korostuvat Rosenströmin tekstikatkelmissa. Vähäeleisissä esitystaidetta lähestyvissä tilanteissa pääosassa on kuitenkin kuulija itse. Tämä altistuu pikemminkin omalle tietoisuudelleen kuin ulkoisille tapahtumille.

Kuulokkeista välittyy määrittelemätön läsnäolo, joka eri tavoin koettelee kuulijaa ja tämän suhdetta ympäristöön ja itseensä. Raja hämärtyy äänen vuoroin lähestyessä ja loitontuessa. Tuloksena on ristiriita, joka laajentaa aineettoman ja abstraktin intensiteetin myös ruumiilliseksi.