Maija Blåfield on dokumentoija. Hän kerää, säästää ja tallentaa. Hänen kokoelmansa on kokoelma yksityiskohtaisia muistoja. Jokainen muisto on uniikki ja hänen omansa. Kukaan ei voi todistaa sitä vääräksi, muisto on aina totta.

Katsoessaan Blåfieldin teoksia katsoja saattaa joutua mukaan peliin, jota Blåfield johtaa. Kun tarina rullaa ruutu ruudulta eteenpäin, alkaa vähitellen epäilyttää. Ehkä meille valehdellaan, ehkä kyseessä ei olekaan sarja muistoja vaan ovelasti kirjoitettu valhe. Kuvamateriaali todistaa aina jotain. Vaikka todellisuudesta on vaikea saada otetta, on lopulta kuitenkin kyse dokumentista. Ei ole syytä selittää asioita fiktioksi.

Olennainen kysymys ei ole se, kertovatko ja kuvaavatko muistot todellisuutta. Olennaista on se, ovatko ne todella muistoja vai muistoiksi kirjoitettuja.

Blåfield luo metatarinoita. Hän tarjoaa teostensa kautta mielihyvää, joka muistuttaa tarinankerronnan synnyttämää nautintoa. Teokset ovat suoraa jatkumoa niille tarinoille, joita kerrottiin leirinuotiolla jo ennen kirjallisen kielen syntyä. Katsoja on kuuntelijan roolissa ja kantaa itse vastuun tulkinnasta joutuessaan seisomaan dokumentin ja fiktion raja-alueella.

Blåfield on mediataiteilija. Hänen välineensä on video. Hän edustaa nykykuvataiteessa tekijää, joka jatkuvasti ylittää eri taiteenlajien väliset rajat. Hänen teoksensa ovat ehdottomasti kokeilevia elokuvia, ne edustavat myös uudenlaista dokumenttielokuvaa. Näyttelyssä koettavaksi taiteeksi ne ovat varsin pitkiä. Toisaalta teoksista saa irti paljon jo lyhyelläkin katsomisella. Muotoon liittyvät yksityiskohdat ovat olennainen osa teosten sisältöä ja niiden havainnointi ei aina edellytä alkua eikä loppua. Silti teokset imaisevat mukaansa intensiteetillä, joka houkuttelee katsomaan ne kokonaisuudessaan. Blåfieldin kerronta on kuin kehtolaulu, josta saa otteen ja jonka syliin on hyvä tipahtaa. Sen uskoo jatkuvan silloinkin, kun ei enää itse kuule mitään.

Muotoon liittyvän sisällön ohella teosten keskeinen aihe on tallentaminen ja dokumentointi. Onko mielekästä kuljettaa jatkuvasti kameraa mukana? Mitä väliä tallennetulla materiaalilla on? Onko kuviksi pelkistyneellä todellisuudella itsessään arvoa vai syntyykö arvo vasta siitä, että se esitetään, tulkitaan ja kerrotaan meille? Blåfield esittää nämä kysymykset, mutta ei vastaa niihin. On katsojan vuoro reagoida. On mahdollista olla välinpitämätön, olla immuuni tarinan viettelyksille, mutta silloin häviää pelin. Kun palkintona on nautinto, on voittaja se, joka nauttii.

Blåfieldin kyky nähdä tarinoita tapahtumissa mahdollistaa sen, että näemme todellisen ja kiinnostavan maailman ilman, että kuvamateriaali on aina kerronnan keskiössä.

Maija Blåfield on tarinankertoja. Hän jakaa, kertoo ja luo. Hänen teoksensa ovat satuja. Jokainen yksityiskohta on hänen riippumatta siitä, mistä se on peräisin. Jokainen muisto on totta, jokainen muisto on tarina ja jokainen tarina on lopulta muisto.