Mari Sunna liikkuu hämärän rajamailla. Hänen naisensa eivät ole päivänvalon eläjiä, vaan olentoja, jotka nousevat esiin suurkaupungin utuisesta ihmisvirrasta, muistoista ja mielentiloista, usein myös taiteen historiasta. Sunna näyttää, miten nainen on ollut sfinksin pää, eri asentoihin väännelty malli, japanilaisen puupiirroksen suloinen geisha, naistaiteilijan omakuva.

Sunna tekee maalauksissaan naisen näkyväksi ja samalla näkymättömäksi. Hän kumoaa taiteen perinteet sallimalla naisilleen intiimiyden. Naiset häivähtävät maalauksen pinnalla, vierailevat siinä nopeasti ja katoavat jonnekin omaan tarinaansa. Naiset verhoavat itsensä, luovuttavat itsestään taiteelle vain vähäisen aavistuksen.

Naiset ovat harvoin kokonaisia, usein pelkkiä fragmentteja, ääriviivoja, hiusten heilahdusta nopeassa liikkeessä. Silmiin pistävää on kasvottomuus. Nainen pitää kädessään peiliä, mutta peili ei heijasta mitään. Nainen seisoo loistokkaassa muotokuvassa mahtava hattulaite hiustensa koristeena, mutta hänellä ei ole kasvoja.

Sunnaa on pakko verrata Helene Schjerfbeckiin. Myös Schjerfbeck maalasi paljon naiskuvia, mutta mallejaan ne eivät esittäneet. Mallien kasvot muuttuivat tuntemattomiksi, yksinkertaistuivat värisivalluksiksi, peittyivät valkoisten maalikerrosten taa. Yhdessä omakuvistaan Schjerfbeck on keskittynyt hiuksiinsa ja jättänyt kasvot lähes kokonaan pois.

Sunnan taide ei ole omistavan katsojan taidetta. Sunna ei tyrkytä, makeile, viettele yleisöä taidoillaan. Katsojalle syntyy helposti se tunne, että hän on tässä ulkopuolinen, tunkeileva muukalainen, jolla on ohimenevä etuoikeus kurkistaa kuvien sisäiseen maailmaan.