Paavo Paunun teoksissa tärkeää on tila. Kun teokset ovat usein tavattoman suuria, ne muuttuvat todelliseksi katsojaa ympäröiväksi tilaksi, ne täyttävät huoneen tai repäisevät huoneen seinään aukon, luovat uutta tilaa. Paunulla on myös vahvaa kutsumusta esineellisyyteen: maalaukset saavat helposti kolme ulottuvuutta, lakkaavat olemasta pelkkiä illuusioita, esineiden kuvia.

Teoksissa on usein vinoa, arvoituksellista huumoria, mutta samalla niissä on erikoista juhlavuutta, Pompejin mysteerien huvilan punaisia seiniä, liehuvia verhoja, synkkinä laskeutuvia esirippuja.

Paunun ihminen on hauras ja epätäydellinen, usein eksyksissä, omien suuruusharhojensa vallassa tai mielensä viimeisellä rannalla. Ihminen on kadottanut identiteettinsä, hän piiloutuu, haihtuu olemattomiin. Joskus Paunun kuvissa on selviä uskonnollisia viitteitä, muistumia kirkkomaalauksista, helvetin päättymättömästä piinasta, paratiisista karkotettujen kauhusta, apokalyptisiä näkyjä maailmankaikkeudesta, joka savuaa ja palaa.

Monet Paunun teoksista saavat kosmisia sävyjä. Maapallo on vain vähäinen talvisten puiden peittämä kumpu, taivaankappaleet leijuvat ilmapalloina horisontissa, planeetat soittavat, kuu hipoo maata, maa ja taivas yhtyvät miehen ja naisen tavoin. Suuruus ei tarkoita Paunun tuotannossa vain teosten kokoa, vaan myös aihepiiriä. Kaikkea on mukana, mennyttä ja tulevaa, alas vajoavaa ja huikeisiin korkeuksiin kohoavaa.