Gijs van Tuyl (NL):
Vuoden 2001 Ars Fennica -palkinnon saa Heli Hiltunen omaperäisestä maalausta ja valokuvausta yhdistävästä taiteestaan, jonka vankkana perustana on taiteen ja elämän erottamaton yhteys. Heli Hiltunen on vallannut oman merkittävän paikkansa nykytaiteen kentässä. Hänen taiteellinen näkemyksensä on ajankohtainen, mutta ei trendikäs. Hänen kehityksensä vuosina 1991–1993 valmistuneesta, kaksikymmentä pientä maalausta ja valokuvaa käsittävästä teossarjasta Yritys yhdeksi elämäkerraksi, eli tarina siitä miten hän oppi (hitaasti) asioiden nimet neljätoistaosaiseen, vuonna 2000 maalattuun teokseen Nimeämätön – melodian tunnistin hyräilystä osoittaa, kuinka sitkeästi ja vilpittömästi hän seuraa johtoaihettaan, muistikuvien (re)konstruointia ja käsittelyä maalauksen ja valokuvauksen keinoin.
Heli Hiltunen käyttää kahta erilaista välinettään hyvinkin tietoisesti, jopa käsitteellisesti, mutta hänen työnsä ovat paljon enemmän kuin eri työtapojen vuorovaikutuksen kaavamaista kokeilua. Teossarjoissaan hän usein yhdistää pieniä maalauksia ja valokuvia. Hän ei pyri tekemään vaikutusta teosten suurella koolla, vaan ammentaa töidensä muodon ja sisällön arkielämästä ja välittää sanottavansa melkeinpä vanhanaikaisen vaatimattomasti, mutta silti vahvasti.
Valokuvaamalla muistoille annetaan asiallinen sävy; väriä ja valoa hehkuvan maalausjäljen tarkoitus taas on herättää ajatuksia, virittää tunteita ja haaveita. Juuri kahden ilmaisukeinon yhteisvaikutus tuo teoksiin niiden yksilöllisen ulottuvuuden, jossa sileän valokuvapinnan rinnalla on käsin maalattua väriä. Pienen maalauksen hämäryydessä huomiota kiinnittää sijaamaton vuode; viereisessä kuvasarjassa on valokuva pallosta, joka näyttää aivan saippuakuplalta.
Heli Hiltunen levittää mielellään väriä kankaalle kuin ”marmeladia voileivälle”. Tässä mielessä maalaaminen, toisin kuin valokuvaus, on alkukantaista toimintaa. Hiltusen töissä maalauksen tiiviys ja intensiivisyys käyvät käsi kädessä valokuvan pinnallisuuden ja mekaanisuuden kanssa. Maalausten pinnan alla kytee. Punainen, vihreä tai violetti tausta hohkaa hämärässä. On kuin pintaan olisi tehty reikiä, väriä kaavittu pois, jotta muistot, koko kuvien kuoro, pääsisi esiin. Kuin jälkihehkuna.
Hiltusen kuvat näyttäytyvät paperilla tai kankaalla tavattoman vakuuttavasti ja vangitsevasti, ne loistavat ja himmenevät kuin valkokankaalle heijastettuna. Esineitä, sirpaleita: puita, tyyny, talo, kukka, kirkkomaa, vuode, sanko, hansikas, vanha kirjekuori, joki, tai jopa väri itsessään. Eihän muisti koskaan takerru yhteen kuvaan, vaan virtaa kaiken aikaa. Siksi myös Heli Hiltunen käyttää elokuvamaista sisäistä logiikkaa, jossa löyhästi toisiinsa liittyvät kuvasarjat ikään kuin pulpahtavat pintaan ajan virrasta. Vaikutelma on samanlainen kuin hänen elokuvassaan Hidas valssi kahdelle, jossa puolipimeässä tanssiva pari ilmestyy ja katoaa kuin valaistut hahmot näyttämöllä, yhä uudestaan ja uudestaan toisensa kohdaten ja jälleen erkaantuen. Kuvien valo ei ole täyttä päivänvaloa, vaan sarastuksen tai iltahämärän haaveellisten hetkien valoa. Ei niinkään salaperäistä kuin ihmeellistä. Se on kuin taikaa.
Heli Hiltusen taide on verevästi kiinni elämässä, ja sen juuret ovat syvällä hänen sukunsa kotimaassa, rajantakaisessa Karjalassa. Karjalan maisemat ovat varmasti upeita. Lapsuuskotinsa, heinolalaisen puutalon tavaroita Hiltunen on valokuvannut konkreettisina esineinä; maisemamaalausten innoittajana sen sijaan ovat olleet kirjoista löytyneet ihannoivat maisemakuvat. Heli Hiltusen maalaukset ja valokuvat liikkuvat kuvamaailman eri tasoilla, taiteen ja valokuvauksen välimaastossa, nykyhetken ja menneisyyden, toden ja muistojen välillä; ne jättävät tilaa erilaisille tulkinnoille ja herättävät monenlaisia ajatuksia ja tunteita.
Gijs van Tuyl (NL), Kunstmuseum Wolfsburgin johtaja Saksassa (2001)