Branislava Andjelkovic (RS):
Anssi Kasitonni on taiteilija, jonka tuotanto suhtautuu suopeasti ajatuksen lentoon, erilaisuuteen ja väärinkäsityksiin ja tarjoaa temmellyskentän häiriötekijöille. Se kertoo konflikteista vailla vihaa ja uhkauksia, se nauraa perinteille hyväntuulisesti musiikin säestyksellä. Kasitonnin luomukset avautuvat katsojalle välittömästi, eikä taiteilija peittele nautintoa, jota hän itse luomistyöstään saa.
Anssi Kasitonni asuu vanhassa maalaistalossa parinsadan kilometrin päässä Helsingistä. Ateljeetiloina hänellä on muutama kylmä ja vetoinen lato, jotka tarjoavat myös ainutlaatuiset kulissit hänen lyhytfilmeilleen (esim. Tutkijat, 2007). Yhdessä ladossa komeilee Plymouth-merkkisen amerikanraudan luonnollisen kokoinen pahvimalli vierellään traktori, jolla Kasitonni hoitaa talon pihatietä. Seuraavaan latoon on rakennettu skeittiramppi. Rampin yläpuolella kimaltava diskopallo sinkoilee välkkyviä valonsäteitä elämää suuremmalle, Damien Hirst -henkiselle kiiltävälle pahviselle pääkallolle, joka on nostettu jalustalle. Vieras pääsee näkemään, kuinka Kasitonnin elokuvat ovat syntyneet; hän saa seurata bändin harjoituksia ja tutustua säveltämisen ja lauluntekemisen luoviin prosesseihin.
Kaikki Kasitonnin elokuvissa esiintyvät hahmot ja esineet on tehty taiteilijan maatilalla. Lavastuksissa ja kuvauksissa ovat olleet apuna Kasitonnin ystävät ja puoliso Maria. Paikalla käydessäni sain nähdä puun, josta hyppäämällä outo, karvasiipinen orava yritti opetella lentämään. Se putosi ja loukkasi itsensä joka ainoa kerta, kun se yritti turhaan muuntautua liito-oravaksi suvun perinteiden mukaisesti. Oravan isällä on selkeät odotukset: opettele esittämään lentämistä ja, mikä tärkeintä, pidä huoli että sinut huomataan. Liito-orava-performanssin tarkoitus on pelastaa perheen pesäpuu metsäkoneilta. Mutta isillä ja pojilla on harvoin samat unelmat. Meidän sankarimme tahtoo harjoitella bändinsä kanssa, skeitata ja tehdä taidetta. (Liitäjät, 2003)
Anssi Kasitonnin riemukkaassa omistautumisessa omalle taiteelleen on jotain luottavaista ja rehellistä. Ikään kuin hän pohtisi onnellisuutta ja epätodennäköisiä keinoja sen saavuttamiseksi – silti kaiken aikaa tietäen, että nurkan takana voi vaania onnettomuus. Ja mikä ehkä tärkeintä: mukana on aina rakkaus, ei sentimentaalinen ja kulunut vaan oikea, elävä rakkaus, josta taiteilija tekee tärkeää ja todellista sen kaikessa hauraudessa ja lumovoimassa.
Branislava Andjelkovic (RS), Belgradin nykytaiteen museon johtaja (2011)