Saskia Bos (NL):
Tehtävänäni oli valita vuoden 1999 Ars Fennica -palkinnon voittaja kahdeksasta huolellisesti valitusta ja keskenään aivan erilaisesta ehdokkaasta. Säätiö tarjosi minulle mahdollisuuden käydä perinpohjaisia keskusteluja ehdokkaiden kanssa ja tutustua heidän töihinsä etukäteen diakuvien ja näyttelyluetteloiden kautta. Ateljeevierailuista ja tapaamisista tulikin sitten ratkaisevan tärkeä tekijä, kuten aina, sillä tietopuolisia vastauksia kuunnellessani saatoin myös päätellä oliko intuitioni osunut oikeaan.
Pitkän harkinnan jälkeen valintani kohdistui nuoreen, myrskyisään taiteilijaan, jota ajaa tarve ymmärtää maailmaa ja tehdä se paremmin käsitettäväksi tekemällä asioita omin käsin. Joidenkin silmiin hän kenties näyttää menneen ajan taiteilijalta: häntä eivät kiinnosta uusimmat tekniikat tai myyminen, hän ei halua olla muodikas. Hänen etsintänsä voi vaikuttaa yksityiseltä oikulta. Silti nämä näennäisen autistiset, raskaat ja toisinaan karkeatekoiset veistokset puhuttelevat muidenkin tuntoja: ne kertovat peloista, joita hallinnastamme karannut huipputekniikka herättää, eläimellisistä vaistoista ja myyteistä, jotka vainoavat meitä unissa, kirjoissa ja elokuvissa.
Juuri sellaista mahtia on myös Kiasman kokoelmiin päätyneessä Valaassa: se on painava ja liikkumaton kuin ihmisen voittama luonnonmuoto ja siitä kuvastuu samaan aikaan sekä haavoittuvaisuutta että voimaa. Jos tämä työ heijastelee taiteilijan suhdetta luontoon, tuo suhde on toden totta muuttunut: tässä ei kyseenalaisteta kunnioitusta luonnon luomuksia kohtaan, muttei myöskään kilvoitella niiden kanssa jäljittelemällä aineen sirpaleita, sammalta tai ihoa. Tämä eläin on synnytetty löytötavarasta –kirkosta puretuista urkupilleistä — ja tämän muodon uudelleenluomisen kautta teoksessa sulautuvat yhteen orgaaniset ja ihmisen tekemät osat. Myös Iron Maiden ja Tuonelan Sorsat kertovat ihmisen kamppailusta ja häntä vainoavista unista. Uusimmassa työssään Big Bang Echo taiteilija etsii henkisempää polkua, jolle ”laulava” valas hänet kenties ohjasi. Onko työ sitten todella tämän päivän taidetta? Ainakin siinä mielessä on, että se puhuttelee monia aisteja: sen visuaalinen olemus huokuu liikettä ja ääniä.
Markus Copperin karhea estetiikka on pohjimmiltaan ”modernia” ja hän on selkeästi juuri sellainen vastarannan kiiski kuin tämän menneen vuosisadan taiteilijoilta on odotettukin. Johtuneeko sitten hänen veistoksistaan ja performansseistaan välittyvästä kyynisyyden puutteesta ja vilpittömästä puhtaan runouden etsimisestä että hän on taiteilija, joka vaikuttaa uskottavalta vielä ensi vuosituhannellakin?
Saskia Bos (NL), De Appel -säätiön ja nykytaiteen keskuksen johtaja (1999)