Pauno Pohjolaisen maalatut reliefit ovat katsojalle kuin itseilmaisu ja ulkoinen ilmiö yhtä aikaa. Niiden orgaaninen struktuuri viestii henkistä itseriittoisuutta, sisäistä keskittymistä ja tyyneyttä. Teokset käyvät jatkuvaa sisäistä keskustelua metodien ja materian, yhteisön ja ympäristön sekä luonnonmuotojen ja eriasteisten abstraktioiden välillä.

Suvereeni materiaalin tuntemus, sen rakenteellisten periaatteiden kunnioittaminen antaa käsinkosketeltavan ilmaisun alitajuisille tarkoituksille. Teosten dynaaminen jännitys ylittää ja muuntaa materiaalin olennaiset osat. Muodon lisääntyminen ja leviäminen ei ole mielivaltaista vaan tapahtuu kokonaisuuden ehdoilla, joka muodostaa uskottavan ja olennaisen osan objektin sisäisestä ongelmasta. Tämä kokonaisuus antaa suunnitelluille muodoille täsmälliset rajat. Autonomisesti hallittu rytmi yksinkertaistaa ja selkeyttää ilmaisulliset mahdollisuudet. Teosten dualismi on selkeä: muoto ja sisältö, materia ja henki. Näiden vuorovaikutuksesta syntyy rytminen kajo, joka ylittää filosofisella tai psykologisella tasolla viittaukset ja illuusion. Rakenteellisuus antaa katsojalle kosketuksen nyansseihin ja kovaan muotoon, pintaa ja sen struktuureihin, värin ja sen pohjan suhteeseen. Teoksista huokuu vitaalisuus ja aistillisuus, ne tuntuvat hengittävän ja kasvavan.

Hreinn Fridfinnssonin (s. 1943, asuu ja työskentelee Amsterdamissa) taide voidaan luokitella käsitetaiteeksi, vaikka hänen käsitteellisyyteensä ilmenee pikemmin eräänlaisena visuaalisena runoutena kuin filosofian perustuvina abstraktioina.

Hänen teoksiaan ovat runollisen pelkistettyjä. Monet hänen teoksistaan käsittelevät mm. sellaisia määreitä kuin aika, paikka ja valo. Hreinn Fridfinnsson kuuluu islantilaisen SÚM -taiteilijajärjestön ja SÚM-gallerian perustajiin. SÚM-sukupolvella on ollut ratkaiseva vaikutus avantgarden syntyyn Islannin taiteessa 1960-luvulla.

Fridfinnssonin elämän ja taiteen käännekohdaksi muodostui vuonna 1971 muutto Hollantiin, missä hän on siitä lähtien enimmäkseen asunut ja työskennellyt. Muutosta huolimatta Fridfinnsonin suhde Islantiin, ja ennenkaikkea sen luontoon on säilynyt vahvana. Fridfinnsson on koko uransa valokuvannut Islannin maisemia joko mustavalkoisina kuvina tai värikuvina, kuten auringonlaskua kuvaava maisema ’Elsewhere’ (Toisaalla), 1998-2000

Anu Tuominen valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 1995. Hän on suorittanut loppututkinnon myös Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1992.

Tuomisen esineellisten teosten lähtökohdat ovat visuaalisissa ideoissa ja ajattelussa. Hänen taiteessaan esineet, sanat ja kuvat liittyvät samaan ideoitten rikkaaseen palapeliin. Hänen käsittelyssään kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Hienovarainen lisäys saa aikaan sanoin selittämättömän metamorfoosin. Teokset palauttavat läsnäolevaksi mustikkamaidon värin, käsityön äänet, koululuokan liidunhajun, sen miltä maistuu, miltä kosketus tuntuu.

Käsitetaiteilijoiden tapaan Tuominen tuo sanoilla, kuvilla ja esineillä esille sellaisia rationaalisen ajattelun ulottumattomissa olevia yhteyksiä ja semioottisesti mahdottomilta näyttäviä tapahtumia, jotka kuitenkin taiteen ja runouden maailmassa ovat mahdollisia.

Kirjassa Kuvan sijamuotoja esineet konkretisoituvat pelkkien sanallisten ohjeiden avulla – teoksia ei ole pakko valmistaa, koska pelkillä sanoilla on kyky tuoda ne näkyviksi. Myös kuvat elävät magrittemaisesti omaa visuaalista totuuttaan; Tuomisen teoksissa postikortin palava kynttilä polttaa, haukan kuva irtoaa tietosanakirjasivustaan noustakseen sivusta muotoutuvalle mättäälle jne. Toden ja kuvitellun, nähdyn ja ajatellun, sanotun ja valmistetun väliset rajat alkavat horjua.

Tuomisen teosten kautta avautuu riemastuttava oivallusten, leikin ja ihmetyksen ulottuvuus, rationaaliselle logiikalle mahdoton, selityksiä pakeneva maailma. Teosten rönsyilevä jatkumo muodostaa eräänlaisen luovuuden ja taiteen metaforan kytkeytyen taiteen pitkään perinteeseen.

Kimmo Schroderus on kuvanveistäjä, jonka välinearsenaali on mahdollisen laaja: ompelukoneesta hitsauslaitteisiin. Hän osoitti jo 1990-luvun alussa uskoa miesliikkeen voimaan ja altisti itsensä kritiikille astuessaan feministiseen diskurssiin poikamaisin elkein. Hän tuli ensin tunnetuksi pehmolelun kaltaisista taiteilijakirjoistaan ja poptaidetta lähenevistä esineistään. Hän oli mukana myös performanssiryhmässä yhdessä Markus Copperin, Klaus Martikaisen ja Kirsi Peltomäen kanssa.

Esineiden jälkeen hän esitteli nahasta ommellun muotokuvagallerian. Teokset lähenivät tuolloin pinnalla ollutta identiteettipolitiikkaa: sosiaalisen ja sukupuolisen seksuaalisuuden määrittelyä sekä viettelyn, hallinnan ja alistamisen teemoja. Mukana oli myös valokuvaa hyödyntäviä peilimäisiä teoksia. Vaikutteet seuraaviin teräs- ja nahkaveistoksiin näyttivät tulevan s/m-, gootti- ja nahkakulttuurista. Teokset ylierotisoituivat sarjakuvamaiseen liioitteluun saakka. Aiheet tulivat esille huonekalujenmuotoisten veistosten kautta. 1990-luvun loppua kohden puu sai materiaalina sijaa ja samalla myös teosten ilmeinen aggressiivisuus näytti pehmenevän.

Schroderus on käynyt veistoksissaan läpi muodonmuutoksia niin ilmaisun kuin sisällöllisen vivahteikkuuden tasolla. Uusimmat vuosituhannen vaihteessa syntyneet, metallista hitsatuttujen teosten orgaanisuus ja liioittelevuus voi nähdä vaikuttuneen barokin tai manierismin juhlavuudesta ja pateettisuudesta.

Samalla Schroderuksen veistosten muotokieli ovat täysin tätä päivää. Viiteet pulppuavat uutta aikaa etsivistä taidesuunnista kuten futurismin kone-estetiikasta, kyborgi-hahmoista tai Frank Gehryn arkkitehtuurin muodoista. Mitä Helvettiä (2002-03) veistos on kuin berninimäinen rautatangosta taivutettu enkelin siipi. Tuntuu kuin Metallica soittaisi barockia!

Helsinkiin Tallinnanaukiolle nousee kesällä 2005 Schroderuksen suuri usean tonnin painoinen julkinen veistos, joka jatkaa samaa nykybarokin perinnettä. Aaltoileva teräsmassa saa viilentävän elementin sen päällä valuvasta vedestä. Schroderus toimi vuonna 2003 Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorina teemanaan Kuvanveistoa.

Roi Vaara on kritisoinut museoihin ja gallerioihin keskittyvää taide-elämää ja tehnyt itsestään taideteoksen, joka liikkuu sulavasti ihmisten joukossa, häkellyttää ja herättää kysymyksiä.

Ensimmäiseksi Vaara opittiin tuntemaan täysin valkoiseksi maalattuna miehenä, jonka tekona oli olemassaolo, käveleminen siisti puku päällä ja salkku kädessä. Valkoisessa miehessä oli monia ulottuvuuksia ja viitteitä, mutta niistä kiehtovin oli veistotaiteen traditio. Näyttelykontekstissa valkoinen marmori- tai kipsiveistos on normaali kuva ihmisestä, mutta museon ulkopuolella täysin samanlainen tulkinta muuttuu epänormaaliksi.

Sittemmin Vaara on vienyt elävän veistoksen idean museon sisälle ja kehittänyt siitä myös vitriininukkeversion. Toisinaan kaikki naamioituminen on ollut tarpeetonta: Vaara on ainoastaan seissyt paikoillaan – kuten veistokset museossa – ja tarkkaillut ihmisten reaktioita. Tulos on sinällään yllättävä. Poikkeavaksi leimautumiseen ei tarvita minkäänlaista provokaatiota. Pelkkä levollinen oleminen riittää.

Mikäli Vaaran performansseista puuttuu liike, aika saa niissä luonnollisesti suuremman merkityksen. Esiintymisistä tulee kestävyyskokeita, huumoriin sekoittuu fakiirimaista kärsimystä: kylmästä vapiseva ruumis on elävä soitin, joka helisyttää lasilevyjä, korkealle näyteikkunaan liimatuista jäsenistä syntyy koristeellinen rakennelma, kuin moderni veistos.

Vaaran mielikuvitus on ehtymätön ja rohkeus tavaton. Eräässä performansseistaan Vaara seisoo autiolla jäällä ja tutkii tienviittaa: Art vai Life, Taide vai Elämä? Luultavasti hän on kyennyt kulkemaan yhtä aikaa molempiin suuntiin.

Kuvat sanovat enemmän kuin tuhat sanaa. Markus Kåhren teokset puolestaan väistävät kuvallisuutta. Teosten luonne ei tallennu kuviksi, eikä myöskään tiivisty sanoiksi. Ne viihtyvät odottavassa hiljaisuudessa. Kåhren teosten kohdalla voi puhua veistoksista tai installaatioista, mutta se mitä teoksista jää mieleen ei ole niiden materiaalisuus. Se näyttää olevan asia, jonka taiteilija näyttää haluavan häivyttää teoksistaan, luopumatta esteettisyyden vaatimuksesta. Elementtien karsimisella taiteilija valmistaa katsojaa olennaiseen: kohtaamiseen teoksessa.

Kåhren teokset tavoittelevat sitä mitä kutsumme mahdottoman tavoitteluksi. Teosten ulkoisesti yksinkertaisilta vaikuttavien rakenteiden sisällä näyttää asuvan joukko arvoituksia. Niiden sisällä piilee Orfeuksen katse, joka hakiessaan Eyrydikeä manalasta menettää hänet. Katseen kohdetta ei voi tuoda mukanaan. Kåhren teokset paikantuvat muistijälkiin. Tuon jäljen voi tunnistaa tuoreeltaan hämmästyksenä teoksessa vierailleen kasvoilta. Hetken häivähdystä voi kutsua myös taiteeksi. Kåhren valmistamissa kohtaamisissa merkitys tiivistyy ohikiitävään hetkeen ennen katoamista näyttämöltä.

Kåhre jättää teoksensa nimeämättä. Nimen tilalle jää ajatusviiva. Se nostaa esille katsomiskokemuksen jakamattomuuden. Kenet katsoja sitten teoksissa tapaa? Teoksen vai taiteilijan? Vastaus löytyy läheltä, kysyjästä itsestään. Teoksen luoman auran sisällä se voi tuntua tyhjältä kololta rinnassa, menneeltä muistikuvalta tai pakenevalta varjolta. Kåhren luoma kokemuspiiri lähestyy kokeellista teatteriesitystä, jossa katsoja jotuu näyttämölle. Teos tuottaa illuusion luvallamme ja löytää meidät sen sisältä. Vuorotellen. Osallistavien teosten reaktiivisuus pysäyttää kommunikaatiopakon. Kåhren teoksia kuvaa yhtäaikaa visuaalisten elementtien vähäeleisyys ja sanomaton anteliaisuus. Ne luovat tilaa kokemuksen ehdottomuudelle ja löytämisen ilolle.

Mark Raidpere (s. 1975) on työskennellyt valokuvaajana ja videotaiteilijana kymmenen vuotta. Hän on muun muassa edustanut Viroa vuoden 2005 Venetsian biennaalissa.

Raidperen tuotannon teemat ovat ajan myötä uudistuneet ja muuttuneet. Aiempien omia ja perheen kipeitä kohtia käsittelevien lähikuvien jälkeen uusimpien teosten näkökulma on ollut kohdetta etäämpää katsova.

Hänen töidensä keskeisiä teemoja ovat edelleen runollisen ja käytännöllisen, henkisen ja fyysisen sekä roolin ja todellisuuden väliset erot ja konfliktit.

Eniten minua kiinnostaa maisema”, toteaa kuvataiteilija Jussi Kivi. Hän myös retkeilee sitä kokemaan. Sen ei tarvitse olla kansallisromanttista koskematonta luontoa; se voi olla kulttuurin ja luonnon rajamaata – vaikkapa kaatopaikka.

Kivi tekee tutkimusretkillään muistiinpanoja: kirjoittaa, piirtää, kartoittaa, valokuvaa ja videoi. Osasta niistä tulee taideteoksia, esimerkiksi isokokoisia valokuvavedoksia. Kivi itse vertaa niitä vanhoihin laatukuviin.

Vaikka hän etsiikin estetiikkaa, niissä on kuitenkin mukana nykytaiteen tietoisuus: etäisyyden otto, ironisuus ja poliittisuuskin, joka näkyy myös Kiven kirjassa Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (2004).