Kun Petri Ala-Maunus (s.1970) nuorempana mietti mitä hän taiteilijana tekisi, hän päätti edetä negaation kautta. Koska maisemamaalaus kiinnosti häntä vähiten, hän päätti ryhtyä maalaamaan maisemia, mutta omalla tavallaan. 1990-luvun kuluessa hän tuli tunnetuksi taidokkaista ja usein sokerisista auringonlaskuista, joita syntyi paitsi eri kokoisille kankaille myös lähes mille tahansa materiaaleille pizzalaatikoista vaahteran lehtiin.

Auringonlaskuissa ei ollut kyse vain ironisesta leikistä, toritaiteen kliseiden siirtämisestä nykytaiteen kehykseen. Sarjalliset ja toistensa kaltaiset teokset herättivät kysymyksiä romanttisen maiseman olemuksesta ja ihmisen osuudesta sen sisältämiin merkityksiin.

Viitisen vuotta sitten Ala-Maunus siirtyi maalauksiin, joissa ei ole jälkeäkään ihmisen läsnäolosta. Ne ovat jylhiä näkymiä maailmaan ennen ihmistä tai ihmisen jälkeen ja häkellyttävän tarkasti tehtyjä. Niiden ääressä näyttää siltä kuin kaikki antiikin elementit olisivat päässeet valloilleen samanaikaisesti.

Maalaukset ovat paljossa velkaa Düsseldorfin taideakatemiassa 1800-luvulla syntyneelle romanttiselle maisemataiteelle. Romantikot suosivat koskematonta ja kesyttämätöntä luontoa, jota he kuvasivat pikkutarkasti, dramatisoiden ja ihmistä isompana, samanaikaisesti pelkoa ja ihailua herättävänä. Samankaltaisia pyrkimyksiä voi tunnistaa myös Ala-Maunuksen teoksissa.

Olemassa olevat vuoret ja vesiputoukset eivät riittäneet romantikoille. Heidän teoksensa ovat työhuoneessa rakennettuja koosteita, maalattuja kollaaseja. Myös Ala-Maunus kokoaa maalauksensa kymmenistä osista ja yksityiskohdista. Ne ovat maiseman simulaatioita Jean Baudrillardin tarkoittamassa mielessä, kopioita vailla alkuperäistä. Ne ovat nimettömiä paikkoja, jotka ajoittuvat tuhansien vuosien päähän tästä hetkestä, mutta mihin suuntaan? Luomiskertomus ja maailmanloppu lyövät kättä.

Düsseldorfilaisten haasteisiin kuului saada kuvakoosteensa yhtenäisiksi. Yksi keinoista oli paletin rajaaminen muutamaan toisilleen sukua olevaan sävyyn hieman samaan tapaan kuin mustavalkoisessa valokuvassa. Myös Ala-Maunus perustaa maalauksensa usein vain kolmeen tai neljään väriin. Mutta toisin kuin edeltäjänsä, hän paljastaa maalaustensa fiktiivisen olemuksen jättämällä niihin kohtia, jotka rikkovat illuusion. Ne muistuttavat, että kyseessä on maalaus, kaksiulotteinen maaleilla peitetty pinta.

Huikeat vuoristot, villeinä kuohuvat kosket ja tummaoksaiset kuuset piirtyvät Ala-Maunuksen maalauksissa lähes ylitodellisina. Hänellä on maaseudulta kotoisin olevana sekä elävä suhde luontoon että kodin perintönä saatu arvostus taitavaan käsityöhön. Hän maalaa aiheita, joista hän pitää ja tekee sen juuri niin kuin hän haluaa, täydellisyyttä tavoitellen. ”Jos tuon vielä hienommin pystyisi tekemään”, hän usein miettii vasta valmistuneen maalauksensa ääressä.