Tämänvuotinen ARS FENNICA -palkintoehdokkaiden näyttely Amos Rex -museossa Helsingissä on vaikuttava osoitus pohjoismaisen taiteen korkeasta tasosta ja elinvoimaisuudesta, jota edustaa viisi merkittävää tekijää: Miriam Bäckström, Aurora Reinhard, Petri Ala-Maunus, Ragnar Kjartansson ja Egill Sæbjörnsson. Jokainen heistä ansaitsisi nousta finalistien joukosta voittajaksi. Jokaisen taiteellinen työ on monitahoista, pohdittua syventymistä maailmaan, jossa elämme. Siksi haluan kiittää kaikkia taiteilijoita erinomaisista teoksista ja heidän kanssaan käymistäni oivaltavista keskusteluista. Kiitokset ja onnittelut myös ARS FENNICA -palkinnon myöntäjille, joita edustavat Leena ja Kari Niemistö, sekä Kai Kartiolle työryhmineen Amos Rexiin toteutetusta ensiluokkaisesta näyttelystä.

Valitessani vuoden 2019 Ars Fennica -palkinnon saajaa olen yrittänyt huomioida esitellyt taideteokset tekijöidensä taiteellisen tuotannon laajemmassa yhteydessä. Samalla valinta on hyvin henkilökohtainen, ja minua ovat innoittaneet läheisiksi kokemani aiheet: uudet tavat muokata vakiintuneita esittämisen muotoja, konventioiden humoristinen ja ironinen kyseenalaistaminen sekä äänten ja musiikin ”auraattinen” merkitys osana taiteilijoiden luomia yhteisöllisiä kokemuksia ajassa ja tilassa.

Vuoden 2019 Ars Fennica -palkinnon voittaja on Ragnar Kjartansson.

Videoteoksessaan ”Vene” (”The Boat”), joka kuuluu yhdeksänosaiseen sarjaan ”Kohtauksia länsimaisesta kulttuurista” (”Scenes from Western Culture”, 2015), Kjartansson käsittelee monipuolisen taiteellisen tuotantonsa ydinkysymyksiä, jotka keskittyvät musiikin ja teatterin aihepiireihin ja vuorovaikutukseen. ”Veneessä” idyllinen sveitsiläinen vuoristomaisema muodostaa pysähtyneet puitteet loputtomasti toistuvalle kohtaukselle, jossa rakastunut pari laskee veneellä laituriin. Juonen heteronormatiivinen sovinnaisuus ja moraalinen suoraselkäisyys vain korostuu, kun kohtaus toistuu vähäisin, sattumanvaraisin muunnelmin ilmeisen loputtomasti ja muuttuu toisto toistolta yhä absurdimmaksi.

Kjartanssonin moninaisen taiteellisen tuotannon keskiössä on minimalistinen kujeilu. Hänen tapansa esittää itsensä tai teosten muut näyttelijät epäonnistumista uhmaavina haavoittuvaisina hahmoina ja hänen taipumuksensa nostalgiaan ja romantisointiin heijastelevat aitoa ja myötäelävää rajankäyntiä ”esittämisen” ja ”olemisen” välillä. Musiikkiin (ja sen tekemiseen) keskittyvissä merkittävissä performansseissaan ja filmeissään Kjartansson korostaa yhteistyötä ja ystävyyttä, mutta melankoliset ja meditatiiviset sävyt luovat lopputulokseen kutkuttavaa ja ratkaisematonta jännitettä ylevän ja arkisen välille.