Aurora Reinhardin uusimpiin teoksiin kuuluu Marttyyri (2018), vajaat puoli metriä korkea valkoinen kipsiveistos, jossa alastoman naisvartalon lävistää kolme kultaista nuolta. Teos on eräänlainen omakuva: sen lisäksi, että sen perustana on 3D skannaus taiteilijan omasta vartalosta, nuolet viittaavat romanttisiin kohtaamisiin, jotka ovat koskettaneet häntä syvästi.

Reinhard etsii teostensa kuva-aiheet median ja mainosten kuvastosta sekä länsimaisen taiteen historiasta. Hän kuitenkin tulkitsee löytämänsä kuvat henkilökohtaisten kokemustensa kautta ja monesti sukupuolta tai katseen suuntaa kääntäen. Marttyyri veistoksen taustalla on renessanssitaiteesta tuttu Pyhä Sebastian, 200 luvulla elänyt kristitty roomalaisupseeri, joka kuin ihmeen kaupalla selvisi teloituksesta eikä joidenkin maalausten perusteella näytä edes kärsineen siitä kovasti.

Kun Reinhard vaihtaa miespyhimyksen paikalle oman kehonsa, hän samalla tuo lähes kaksi vuosituhatta vanhan kertomuksen tähän päivään. Hän antaa sille paitsi omakohtaisen myös yleisesti ymmärrettävän merkityksen, joka liittyy taivaallisten suhteiden sijasta ihmisten välisiin.

Aurora Reinhardia (s. 1975) on kutsuttu ”elämän tutkimusmatkailijaksi”. Hän on pitkään tarkastellut taiteessaan naisten ja miesten välisiä valta ja tunnesuhteita. Toisaalta hän on käsitellyt – usein hyvinkin suorasukaisesti – erilaisia seksuaalisuuden kuvalliseen esittämiseen ja sukupuoliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Näin tehdessään hän on laittanut myös itsensä likoon ja etsinyt vastauksia niin kameran edessä kuin sen takana. Naamioituneena tai, kuten viimeaikaisissa teoksissaan, ilman naamiota, hän on itse oman teoksensa malli.

Toistuviin teemoihin kuuluu myös yksiulotteisten ja ihanteellisten naiskuvien lähes systemaattinen ja usein provokatiivinen kritiikki. Naishahmot hänen valokuvateoksissaan ovat yliampuvasti meikattuja ja puettuja tavalla, joka viittaa pornografian kuvastoon. Liioittelu on kuitenkin ilmeistä ja illuusioiden rakentamisessa käytetyt keinot niin läpinäkyviä, ettei teosten todellinen sanoma voi jäädä huomaamatta. Yksi asia, jota Reinhardin valokuvien ja veistosten ääressä ei voi sivuuttaa, on niiden täydellisyys. Ne ovat kuin itsestään syntyneitä tai kuin taivaasta tipahtaneita silloinkin, kun ne ovat säröillä, kuten kipsiveistos Broken (2017). Ne muistuttavat (ja toisinaan myös imitoivat) teollisesti valmistettuja luksustuotteita.

Teosten täydellisyys ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista. Se on yliampuvaa ja palvelee samaa päämäärää kuin valokuvateosten liioittelevat meikit ja asut. Se nostaa esiin mielessä piilevät toiveet ja halut ja paljastaa samalla niitä ruokkivien asioiden kangastuksenkaltaisen luonteen.