Voittajan valitseminen Ars Fennica -palkinnon viiden taiteilijakandidaatin joukosta oli erittäin vaikea tehtävä. Ensinnäkin uskon vakaasti, että taide ei ole kilpailua, vaikka se usein on ja sen tuleekin olla taitelijan kamppailua oman materiaalinsa ja minuutensa kanssa. Lisäksi tehtäväni oli asettaa paremmuusjärjestykseen teoksia, joiden syntyhistoria, ilmaisukeinot ja tarkoitusperät olivat lähtökohtaisesti yhteismitattomia.

Vaikeuksia eivät tuottaneet taiteilijoiden laadulliset erot – siinä mielessä taso oli ilahduttavan yhtenäinen – vaan pikemminkin se, miten itse koin näyttelyn teokset ja miten yhdistin tämän kokemukseni taiteilijoiden aikaisempaan tuotantoon, jota saatoin joko nähdä omin silmin tai lähestyä keskustelujen ja katalogien perusteella. Nyt jälkeenpäin huomaan, että olen valintaprosessin kuluessa asettanut etusijalle teokset, jotka ovat näyttäytyneet minulle hetkellisinä, elämyksellisinä ja jopa vaistonvaraisina, sen sijaan että olisin suosinut pohdiskelevampaa ja käsitteellisempää lähestymistapaa.

Tästä näkökulmasta olen päättänyt myöntää palkinnon Charles Sandisonille, jonka teos Language as a mirror of the world (Kieli maailman peilinä), suonikas installaatio, useilla eri projektoreilla heijastettuja sanoja ja valoa, luikertelee gallerian kaikilla pinnoilla, näyttäytyy ja heijastuu loputtomiin kumoten kaiken normaalin tajun tilasta, maasta, taivaasta ja ilmasta. Teoksen luoma hengästynyt vaikutelma potentiaalisesta avaruudesta lähentelee täydellisyyttä, kun katsojan vartalo peittyy ja imeytyy mukaan uusbarokkimaisiin kiemuroihin, lakkaamattomaan liikkeeseen ja tekstien päällekkäisiin merkityksiin.

Silti teoksessa on paljon muutakin kuin vain näköjään satunnaisten sanaryhmien vimmainen kiihko ja äärettömän avaruuden illuusio. Taiteilija on valjastanut käyttöönsä useita tietokoneita, jotka yhdessä kykenisivät valvomaan vaikkapa Helsingin koko liikennejärjestelmää. Teoksen tekstimateriaali on peräisin vuoden 1911 Encyclopaedia Britannicasta, laitoksesta jonka tekijänoikeussuoja on rauennut, ja johon monet nykyisen Wikipedian artikkeleista perustuvat. Sandisonin käsissä tästä ”universaalin” tiedon aarreaitasta tulee kuin Elämän kirja, jota voidaan toimittaa, leikellä, pirstoa ja limittää kerroksittain – ja joka toistuu loputtomiin kuin itsensä luomistyön mikrokosmos. Taiteilijan tähän tarkoitukseen kehittelemä tietokoneohjelma lajittelee lakkaamatta informaatiota, jossa sanat tai sanaryhmät ensin erotetaan toisistaan, minkä jälkeen ne ajavat toisiaan takaa saavuttaakseen taas koherenssin ja päästäkseen takaisin alkukotiinsa.

Prosessiin kuluu monta kuukautta. Lopulta sanakirja palautuu alkuperäiseen muotoonsa, ja lyhyen hengähdystauon jälkeen prosessi alkaa taas alusta. Varsin eksistentiaalista siis… Syy, jonka vuoksi olen tämän teoksen valinnut, menee kuitenkin paljon syvemmälle. Minun näkemykseni mukaan Sandison ylittää masentavan beckettiläisen kehän, jossa tympeä, brutaali elämä toistuu toistumistaan. Hän luo vaikutelman runsaasta, ihmeellisestä maailmankaikkeudesta, joka pursuu loputtomia mahdollisuuksia ja yhdistelmiä – ja jonka alku- ja loppupisteenä on yksi ainoa kevyt henkäys.