Eija-Liisa Ahtila
Ars Fennica 2021
Eija-Liisa Ahtilan kokeelliset teokset tarkastelevat arjessa sekä sen representaatioissa ja kerronnassa piileviä sukupuolittuneita, kolonialistisia ja ihmiskeskeisiä rakenteita.
Esittely
Eija-Liisa Ahtila
Taiteilija ja ohjaaja Eija-Liisa Ahtilan kokeelliset teokset tarkastelevat arjessa sekä sen representaatioissa ja kerronnassa piileviä sukupuolittuneita, kolonialistisia ja ihmiskeskeisiä rakenteita.
Ahtilan varhaisissa liikkuvan kuvan installaatioissa inhimillisten draamojen päähenkilöt muovautuvat suhteessa läheisiinsä läpi sukupolvien ja lajien huokoisten rajojen sekä yli historiallisten ja maantieteellisten etäisyyksien. Kuolema, muiden kärsimys ja mielen horjunta haastavat hienovireisesti teoksissa vakiintuneita käsityksiä rationaalisesta toimijuudesta ja yksilöllisestä minuudesta.
Viimeisen vuosikymmenen aikana hän on keskittynyt tutkimaan mitä voisi olla ekologinen draama, joka sisältäisi myös muiden kuin ihmisten näkökulmia: Miten tuoda jokin toinen eläin, tai vaikkapa puu tai tuuli, elokuvallisen kerronnan keskiöön? Miten ne saattavat päähenkilöinä uhmata sekä liikkuvan kuvan että näyttelytilojen konventioita? Teokset kuten Horisontaali tai Tutkimuksia draaman ekologiasta laajentavat kerrontaa ja kuvaa kohti elonkirjon monimuotoisia ajallisia rytmejä ja tilallisia mittakaavoja.
Ahtilan monikanavaisissa installaatioissa katsojat kokoavat tarinan kaarta yhteen useiden rinnakkaisten näkymien välillä navigoiden. Henkilöhahmot osoittavat usein sanansa suoraan katsojalle kutsuen heitä sisään kuvitteellisiin tapahtumiin ja elokuvalliseen tilaan. Puheen sijaan muut äänet ovat saaneet yhä enemmän tilaa viimeisimmissä, löyhemmin käsikirjoitetuissa teoksissa. Esimerkiksi Mahdollinen rakkaus tarjoaa katsojille hiljaisen tilan ja tilaisuuden tunnustella minän ja muiden välisiä häilyviä rajoja, joilta avautuu erilaisuuden hyväksyvän empatian horisontti.
Ahtila työstää parhaillaan kysymyksiä siitä, miten kuvata ja hahmottaa todellisuutta ekologisen kriisin aikakaudella. Miten taide ja liikkuva kuva voi mukautua muuttuvaan maailmaan? Minkälaisia kuvakulmien ja näköalojen nyrjäytyksiä tarvitaan, jotta ne vastaisivat murroksessa olevia maailmankuvia ja yhteiselon moninaisia muotoja?
Teksti: Taru Elfving
Asiantuntijalausunto
// Hans Ulrich Obrist
Alexis Pauline-Gumbs on sanonut: ”Meillä on nyt mahdollisuus täydellisessä keskinäisyhteydessä olevana lajina (ajatellen sosiaalista mediaa) unohtaa ja oppia uudelleen ajattelun ja tarinankerronnan malleja tavalla, joka sallii todellisen kanssakäymisen ympäristön kanssa vastakohtana vallitsevalle, kolonialistiselle erottautumiselle ympäristöstä.”
Minulle on ollut kunnia osallistua tähän upeaan Ars Fennica -projektiin, vaikka päätös nimetä tämän vuoden Ars Fennica -voittaja näiden suurenmoisten taiteilijoiden joukosta oli vaikea. Minusta tuntui olennaisen tärkeältä palkita Eija-Liisa Ahtilan näkemyksellinen taiteellinen toiminta.
Ahtila on tehnyt esimerkillistä työtä yli kolmen vuosikymmenen ajan, ja hän jatkaa 2000-luvun kannalta ajankohtaisten ja tärkeiden teostensa parissa yhtenä aikamme merkittävimmistä taiteilijoista. Syitä siihen, että valitsin Ahtilan Ars Fennica -palkinnon saajaksi, on useita. Ahtila on aina ylittänyt taiteen lajirajoja, työskennellen sekä kuvataiteilijana että elokuvantekijänä, ja toiminut 1990-luvulta lähtien tienraivaajana yhdistäessään liikkuvaa kuvaa ja installaatioita. Tärkeä näkökohta on se, miten suurin osa hänen teoksistaan, erityisesti viime vuosikymmeninä, liittyy ympäristöön. Niissä metsä, sen kasvillisuus ja luonto ovat ihmisen veroisia hahmoja. Tämä yhdistää hänet Édouard Glissantiin. Ahtilan teokset eivät käsittele pelkästään ekologiaa, niistä kehkeytyy jotain, jota Manthia Diawara nimittää ekologian runousopiksi.
Ahtila saa minut myös pohtimaan pitkäjänteisyyden merkitystä, koska hänen työskentelynsä on pitkäkestoista tässä lyhyiden aikavälien maailmassa. Olen aina ihaillut sitä, miten tämä koskee sekä hänen työskentelytapaansa että itse teoksia. Hän on esimerkiksi valmistellut opinnäytetyötään vuosikymmeniä, hän tekee elokuviaan useiden vuosien ajan, ja hänen taustatyönsä on uskomattoman perusteellista: kun kävimme Ars Fennican työhuonevierailulla, hänen ateljeensa seinä pursui dokumenttiaineistoa. Assosiointiin perustuvine kuvineen ja löytöteksteineen se näytti lähestulkoon Warburgin kuva-atlakselta.
Ahtilan teokset kyseenalaistavat muun muassa liikkuvan kuvan ihmiskeskeisen luonteen. Taiteilija on luonut tasapainoisemman kuvan maapallon elämästä, eikä se ole ihmiskeskeinen. Löytämillään visuaalisilla lähestymistavoilla ja tarinankerronnalla hän näyttää tien ulos ihmiskeskeisyydestä ja avaa tilaa toisten lajien pääsylle fiktion maailmaan. Näissä kuvissa ihmiset voivat elää rinnan toisten lajien kanssa, ja puut voivat olla kertomusten päähenkilöitä.
Ahtilan aihepiiri on valtavan laaja, ja hän lähestyy aiheitaan monesta eri kulmasta ikään kuin useiden vuosien jatkumona. Hämmästyttävällä tavalla hän näyttää meille aina vaihtoehtoisia näkökulmia asioihin, kuin palapelissä, jonka osaset eivät ole kaksiulotteisia, vaan muodostavat kolmiulotteisen palapelin, jonka avulla hän kytkeytyy todellisuuteen. Ahtila todellisuudessa keksi ekologisen liikkuvan kuvan menetelmän. Hänen teoksensa ovat tämän vuosisadan näkökulmasta erityisen merkityksellisiä, ja sillä perusteella olen valinnut hänet Ars Fennica -palkinnon vastaanottajaksi.
Suom. Kari Vähäpassi
Hans Ulrich Obrist
Kuraattori
Hans Ulrich Obrist (s. 1968, Zürich, Sveitsi) on Serpentine Gallerian taiteellinen johtaja Lontoossa, vanhempi neuvonantaja LUMA Arlesissa ja vanhempi taiteellinen neuvonantaja The Shedissä New Yorkissa. Sitä ennen hän toimi Musée d’Art Moderne de la Ville de Parisin kuraattorina. Hän on kuratoinut yli 350 näyttelyä vuodesta 1991.