Hreinn Fridfinnsson on runoilija. Hän ”puhuu” meille valosta, tuulesta, maisemasta, kivilajeista, kristalleista, painovoimasta, aistihavainnoista. Hän rakensi 1972 Islannin etelärannikolle yksinäiselle paikalle portteja etelätuulelle. Hän rakensi ne siten, että etelätuuli avaisi portinpuoliskot. Eräänä sateisena päivänä, kun hän oli saanut portit valmiiksi ja valokuvasi niitä, tuuli puhalsikin pohjoisesta päin. Portit pysyivät suljettuina, eikä taiteilija palannut paikalle enää koskaan.

Tällä tarinalla on ”lapsenomaisen kertomuksen” voima; voima, joka avomielisesti mahdollistaa mielikuvan ja toiminnan sulautumisen yhdeksi kuvaksi.

Vuotta myöhemmin tuuli puhaltaa mereltä päin niin voimakkaasti päin hänen kasvojaan, että hänen silmänsä alkavat kyynelehtiä, kuitenkin hänen katseensa suuntautuu muuttumattomana myrskyävälle merelle. Teos, joka vangitsee tuon tapahtuman, muodostuu yhdestä yksinkertaisesti kehystetystä paperiarkista, jossa huomaamattomasti yhdellä rivillä ovat sanat:” I have looked at the sea through my tears”. Myös tässä työssä piilee kaikessa vaatimattomuudessaan muiston kehittävä voima: Muisto itsestämme, kun selvitämme itsellemme maailmaa pala palalta. Hän ”maalaa” (1992) tummansiniselle valopohjalle ääntä vahvistavan oskillografin avulla laulun (”Song”), jonka muodot assosioivat ikävää, alakuloa — lauluja, jollaisina me emme niitä tänään ehkä enää tunnista. Viime vuonna hän nosti kolmijalan päälle 30 sentin korkuisen prisman ja tavoitteli käsillään sateenkaaren valoa, aivan kuin mekin lapsina halusimme ehdottomasti kulkea sateenkaaren alitse.

Hreinn Fridfinnssonin työ vakuuttaa meidät käsitteellisellä terävyydellään. Juuri siksi hän saa aikaan voimakkaimmat tunteet kaikkein yksinkertaisimmin keinoin.