Anu Tuominen

ARS FENNICA 2003

Tuomisen käsittelyssä kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Esittely

Anu Tuominen

Anu Tuominen valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 1995. Hän on suorittanut loppututkinnon myös Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1992.

Tuomisen esineellisten teosten lähtökohdat ovat visuaalisissa ideoissa ja ajattelussa. Hänen taiteessaan esineet, sanat ja kuvat liittyvät samaan ideoitten rikkaaseen palapeliin. Hänen käsittelyssään kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Hienovarainen lisäys saa aikaan sanoin selittämättömän metamorfoosin. Teokset palauttavat läsnäolevaksi mustikkamaidon värin, käsityön äänet, koululuokan liidunhajun, sen miltä maistuu, miltä kosketus tuntuu.

Käsitetaiteilijoiden tapaan Tuominen tuo sanoilla, kuvilla ja esineillä esille sellaisia rationaalisen ajattelun ulottumattomissa olevia yhteyksiä ja semioottisesti mahdottomilta näyttäviä tapahtumia, jotka kuitenkin taiteen ja runouden maailmassa ovat mahdollisia.

Kirjassa Kuvan sijamuotoja esineet konkretisoituvat pelkkien sanallisten ohjeiden avulla – teoksia ei ole pakko valmistaa, koska pelkillä sanoilla on kyky tuoda ne näkyviksi. Myös kuvat elävät magrittemaisesti omaa visuaalista totuuttaan; Tuomisen teoksissa postikortin palava kynttilä polttaa, haukan kuva irtoaa tietosanakirjasivustaan noustakseen sivusta muotoutuvalle mättäälle jne. Toden ja kuvitellun, nähdyn ja ajatellun, sanotun ja valmistetun väliset rajat alkavat horjua.

Tuomisen teosten kautta avautuu riemastuttava oivallusten, leikin ja ihmetyksen ulottuvuus, rationaaliselle logiikalle mahdoton, selityksiä pakeneva maailma. Teosten rönsyilevä jatkumo muodostaa eräänlaisen luovuuden ja taiteen metaforan kytkeytyen taiteen pitkään perinteeseen.

Teksti: Marja Sakari

Asiantuntijalausunto

// Aleksandr Borovski

Valitsen ARS FENNICA 2003 voittajaksi Anu Tuomisen. Tämä päätös ei ollut minulle helppo, koska tämän vuoden ehdokkaiden taso on mielestäni erityisen korkea.

Syyt, joiden takia annan ensi sijan Anu Tuomiselle tahtoisin muotoilla seuraavasti. Hän vaikuttaa minusta taiteilijalta, joka on täydellisesti vapaa nykytaiteessa laajalle levinneistä muodontamisen ja sisällönmuodostuksen klisheistä. Totaalisen dekonstruktion, leikin ja parodisten kontekstien aikakaudella hän luo epätavallisen, jopa pelottavan syvällistä, vakavaa taidetta, joka ei suuntaudu dekonstruktioon, vaan etsii eräänlaista synkretismia, esineiden luonnon ykseyttä. Ymmärrän, että tämä kuulostaa liian pateettiselta, yritän silti perustella väitteeni.

Ulkonaisesti ja näennäisesti Anu Tuominen tuntuisi työstävän vanhaa, DADAsta alkanutta ja Fluxuksen ajankohtaiseksi tekemää taiteen perinteisen statuksen ja mediastereotyyppien hajottamisen perinnettä: hän käyttää löydettyjä objekteja, esineitä, jotka tulevat säännöllisesti arkiympäristöstä, hän ensisijaistaa krääsän, eri tasoisen matalan kuten New Yorkin MOMA kuuluisassa näyttelyssään High and low tai kuten filosofit sanovat: sankarillistaa profaanin. Tämä profaani koostuu keittiön, kotitalouden ja ylipäätään naisellisen esineistä ja materiaaleista: astioista, langoista, napeista, postikorteista, kirjasista ym. kuten myös arkaaisista jokapäiväisistä rituaaleista, jotka liittyvät tähän Kodin alueeseen: ompelemiseen, ruuan valmistukseen, lasten kasvatukseen, kommunikaation ylläpitämiseen perheen jäsenten välillä postikorttien lähettäminen ym. Samoin kaiken tämän toiminnan tähteistä, roskista, jätteistä.

On sanottava, että nimenomaan käsillä työstämisen, tarkemmin sanoen amatöörimäisyyden tuntu oli ensimmäinen ja mataloittava vaikutelmani: jotain matalaa, raakaa, kotikutoista fluxusta… Sitten tuli mieleen, että tämä mataloittava intonaatio ei ole satunnainen, se on annettu, ohjelmallinen.

Onko tämä kaikki syventymistä vielä tänäänkin muodikkaisiingender-ongelmiin? Ei sittenkään, sekin on pintaa, ei suinkaan tärkein kerros. Ja vasta sitten minulle avautui taiteilijan intention syvyys, perustavanlaatuisuus. Kyllä, Anu Tuominen auktorisoi jokapäiväistä, arkista, profaania. Mutta tekijyys on alkuperäistä, kuten Ortega de Gasset huomautti; Anu Tuominen on auteur, se joka laajentaa. Tämä on mielestäni tärkeintä. Anu Tuominen työstää merkkiä, sen denotaatioita, itse signifikaatioprosessia, merkkiä kommunikaation elementtinä. Tällöin hän tulkitsee kaikki nämä aspektit laajennetusti. Tekijämäisesti. Auteur-maisesti.

Mutta se, että Anu Tuominen työstää nimenomaan Kodin ja kotitalouden materiaaleja tulee paitsi kaiken tämän orgaanisuudesta taiteilijan sisäisessä maailmassa myös siitä, että kaikissa kulttuureissa juuri käyttöesineet kantavat pysyvintä ja inerttisinta merkkisisältöä. Juuri tätä pysyvyyttä hän työstää rikkomalla inerttiset suhteet ja balanssit, näyttämällä ontologisia, syvällisiä perusyhteyksiä vaikkakin käyttäen paradoksaalisia ja provokatiivisia siirtoja.

Seuraavassa silminnähtävin esimerkki inerttisyyden työstämisestä, piintyneisyydestä kuten Nietzsche sanoi, yhteyksistä merkin ja denotaatin eli kohteen, jonka korvaajana, edustajana merkki toimii välillä. Näiden yhteyksien yksinkertaisin tapaus on merkki kopiona, jäljennöksenä. Anu Tuominen ottaa aivan yksinkertaisen postikortin: valokuvan jostain tilasta tai näkymästä. Ja vaihtaa kuvassa olevan heijastavan pinnan peilin huoneessa tai vesilakeuden maisemassa oikeaksi peilipinnaksi. Eli laittaa palan oikeaa peiliä postikorttiin, jossa on peili. Siirto on mitä yksinkertaisin, mutta rikkoo inerttiset suhteet. Kuka esittää ketä? Korvaako merkki denotaatin vai päinvastoin? Mistä kommunikaatiosta on kysymys postikortin olemuksen perustahan on tiedotus, viesti. Vaan tässä millainen on lähetys? Mitä postikortin vastaanottajalle tarjotaan? Lähettäjälle tärkeän näkymän katsomista? Vai itsensä katsomista sisäänrakennettua peiliä käyttäen?

Tai laajamittaisempi esimerkki signifikaation materiaalin työstämisestä. Edessämme on käytetty vesivärinappikansio, valikoima värejä pyöreissä lokeroissa. Nämä värinapit esittävät, tarkoittavat maalaamisprosessia puhtaiden värien sekoittamista. Vieressä ovat näitä värinappeja vastaavat esineet. Mutta virkatut, virkkuukoukun ja lankojen avulla toteutetut. Ja eri tavoin värjätyt. Joten perus- ja lisävärien sekoittaminen on jo tapahtunut tässä, vieläpä paradoksaalisessa, esineistetyssämuodossa. Inerttisen rutiinimainen, koulumainen tapa lähestyä maalaustaidetta teknisenä keinona on voitettu…

Yleensäkin värinmuodostuksen metamorfoosit kiinnostavat taiteilijaa erityisesti… Tasolla lojuu perinteinen keittiöväline puinen survin. Yhdellä puolella on erivärisiä lankakeriä virkkaaminen on kaikkiaankin Anu Tuomisen mielitekniikka, oikeastaan jopa media toisella puolella taas samanlaisia keriä, mutta jo sileiksi väriympyröiksi survottuja. Muinoin alakoulussa minua järkytti helppotajuisuudellaan hyvin yksinkertainen kaavakuva veden kierto luonnossa. Tässä on yhtä mieleenjäävä kuva värin kierrosta luonnossa.

Merkki ei suinkaan ole aina välittömässä yhteydessä ilmiöön, jota se edustaa: yhteisössä kehittyy merkin vaikutusaikana tietty konventio, sopimus merkityksistä, jotka määrävät merkin ja ilmiön vastaavuuden. Esimerkiksi saippua edustaa puhtauden, steriiliyden, puhdistamisprosessien, lian pois pesemisen ym. käsitettä eikä vain metaforisesti, vaan myös niin sanoakseni teknisesti. Anu Tuominen käyttää banaaleja muovisia saippuakoteloita, mutta ei laita niihin saippuaa, vaan rantakiviä, joiden pyöristynyt, huuhdeltu muoto on kirjaimellisesti vuoksen, veden tuhatvuotisen työn luoma. Inerttinen, piintynyt metafora esittäminen, yhteys on korvattu toisella, paradoksaalisen tuoreella ja odottamattomalla. Tästä syntyy läpitunkeva, väkevä orgaanisen puhtauden hahmo…

On vaikea löytää vertaa Anu Tuomisen uudelle metaforakielelle, hänen toiminnalleen uusien perustavanlaatuisten yhteyksien löytämiseksi ilmiön ja sen merkin välillä. Mieleeni tulee vain Joseph Beuys, eräs hänen multippeleistaan: sitruuna ja läpitunkevan keltaiseksi maalattu sähkölamppu. Sitruunan kyllästyneisyys värillä, latautuneisuus on aivankuin energianlähde. Varmaan vain tämäntapaisissa Beuysin esineissä ja hänen järisyttävässä kyvyssään löytää ilmiöiden välillä yhteyksiä, jotka ovat vakuuttavampia ja perustavampia kuin puhtaasti fyysiset voi nähdä Anu Tuomisen edeltäjän…

Anu Tuomisen paradoksaalisuus taiteilijana perustuu siihen, että hän on epäilemättä konseptuaalisen, pragmaattisen suunnan mestari eikä toisin voi ollakaan, jos työstää esineiden ja ilmiöiden merkkejä ja moduksia, rakentaa uusiksi pitkään vallinneita yhteyksien järjestelmiä. Turhaan ei hän ole niin kiinnostunut systematisaatiosta, visuaalisten aakkosten luomisesta… Tällöin hän ei sattumalta esineistä, muuta ideoitaan esineiksi kosketuksellisen lämpimissä, hellissä medioissa virkkaaminen, kotitalousesineiden ja rituaalien ensisijaistaminen tässä pääsee esiin hänen emotionaalisuutensa.

Yksi merkittävimmistä teoksista on harrastelijakuvana artikuloitu värivalokuva: ei mitään erityistä rakennetta, vain katkelma maalaistalon elämää hakkauslinja metsässä, maanviljelijä halkovajan luona. Kaiken tämän taustalla on klassinen suomalainen syksy: keltainen, vihreä, kirkkaanpunainen… Tässä ympäristössä oleilee aivan luonnollisesti arkinen piirre naru ja siinä erivärisiä pyykkipoikia. Ne ilmentävät värivalumia paradoksaalinen vastaavuus luonnon asteikolle. On mahdotonta selvittää: onko se kromaattinen asteikko, luonnon värimonimuotoisuuden merkki vai edustavatko, signifoivatko, symboloivatko syksyn luonnolliset satunnaiset värit joitain ontologisia lainalaisuuksia, systematiikkoja… Luulen, että juuri tähän sisältyy Anu Tuomisen taiteen määrätty hahmo: sen paradoksaaliset suhteet konseptuaalisuuden ja lyyrisyyden välillä.

Aleksandr Borovski

Taideasiantuntija, museon johtaja

Borowski on taidekriitikko ja taideasiantuntija, yliopiston opettaja ja kolumnisti sekä
Pietarissa sijaitsevan Valtion Venäläisen taiteen museon nykytaiteen osaston johtaja.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.