Roi Vaara on kritisoinut museoihin ja gallerioihin keskittyvää taide-elämää ja tehnyt itsestään taideteoksen, joka liikkuu sulavasti ihmisten joukossa, häkellyttää ja herättää kysymyksiä.

Ensimmäiseksi Vaara opittiin tuntemaan täysin valkoiseksi maalattuna miehenä, jonka tekona oli olemassaolo, käveleminen siisti puku päällä ja salkku kädessä. Valkoisessa miehessä oli monia ulottuvuuksia ja viitteitä, mutta niistä kiehtovin oli veistotaiteen traditio. Näyttelykontekstissa valkoinen marmori- tai kipsiveistos on normaali kuva ihmisestä, mutta museon ulkopuolella täysin samanlainen tulkinta muuttuu epänormaaliksi.

Sittemmin Vaara on vienyt elävän veistoksen idean museon sisälle ja kehittänyt siitä myös vitriininukkeversion. Toisinaan kaikki naamioituminen on ollut tarpeetonta: Vaara on ainoastaan seissyt paikoillaan – kuten veistokset museossa – ja tarkkaillut ihmisten reaktioita. Tulos on sinällään yllättävä. Poikkeavaksi leimautumiseen ei tarvita minkäänlaista provokaatiota. Pelkkä levollinen oleminen riittää.

Mikäli Vaaran performansseista puuttuu liike, aika saa niissä luonnollisesti suuremman merkityksen. Esiintymisistä tulee kestävyyskokeita, huumoriin sekoittuu fakiirimaista kärsimystä: kylmästä vapiseva ruumis on elävä soitin, joka helisyttää lasilevyjä, korkealle näyteikkunaan liimatuista jäsenistä syntyy koristeellinen rakennelma, kuin moderni veistos.

Vaaran mielikuvitus on ehtymätön ja rohkeus tavaton. Eräässä performansseistaan Vaara seisoo autiolla jäällä ja tutkii tienviittaa: Art vai Life, Taide vai Elämä? Luultavasti hän on kyennyt kulkemaan yhtä aikaa molempiin suuntiin.