Aarne Jämsä lähestyy taidetta vapautuneesti ja riehakkaasti. Hän on käyttänyt kiveä, puuta, kipsiä, monenlaisia materiaaleja, mutta hänen suhteensa aineeseen on ainutlaatuisen epäpyhä. Muovin rinnalla esiintyy hirvenkarvaa, vanhakantaisen pyökin rinnalla alumiinia. Jämsä on kumonnut kuvanveiston ikiaikaiset perusperiaatteet. Hän on hurjastellut värillä, koristellut, pilaillut. Jämsä on valinnut julkisen veistoksen aiheeksi kengän ja ristinyt Graniitiksi teoksen, joka on valettu lasikuidusta ja kirjottu peilinsirpalein.

Jämsän fantastiset teokset hipovat surrealismia ja poptaidetta. Jämsä on luonut oman ihmeellisen esinemaailmansa, oman villin logiikkansa. Veistokset kihartuvat pitkin lattiaa uskomattoman monimutkaisena vyyhtinä, ne kiemurtelevat, oikuttelevat, ne ovat alitajunnan juurakoita, ylös ja alas polveilevia ajatuspolkuja, mielen huvipuiston outoja laitteita.

On kuitenkin olemassa myös toisenlainen Jämsä, mies, joka kunnioittaa Egyptin taiteellista järjestystä ja symmetriaa. Egyptistä kumpuavat ihmishahmot katsovat sisäänpäin ja uneksivat ikuisia unia. Nämä veistokset voivat olla staattisia, ne voivat huokua arvovaltaa, mutta kaikesta huolimatta ilo, Jämsän ylivertaisen iloinen maskuliinisuus, on niissäkin mukana.

Paavo Paunun teoksissa tärkeää on tila. Kun teokset ovat usein tavattoman suuria, ne muuttuvat todelliseksi katsojaa ympäröiväksi tilaksi, ne täyttävät huoneen tai repäisevät huoneen seinään aukon, luovat uutta tilaa. Paunulla on myös vahvaa kutsumusta esineellisyyteen: maalaukset saavat helposti kolme ulottuvuutta, lakkaavat olemasta pelkkiä illuusioita, esineiden kuvia.

Teoksissa on usein vinoa, arvoituksellista huumoria, mutta samalla niissä on erikoista juhlavuutta, Pompejin mysteerien huvilan punaisia seiniä, liehuvia verhoja, synkkinä laskeutuvia esirippuja.

Paunun ihminen on hauras ja epätäydellinen, usein eksyksissä, omien suuruusharhojensa vallassa tai mielensä viimeisellä rannalla. Ihminen on kadottanut identiteettinsä, hän piiloutuu, haihtuu olemattomiin. Joskus Paunun kuvissa on selviä uskonnollisia viitteitä, muistumia kirkkomaalauksista, helvetin päättymättömästä piinasta, paratiisista karkotettujen kauhusta, apokalyptisiä näkyjä maailmankaikkeudesta, joka savuaa ja palaa.

Monet Paunun teoksista saavat kosmisia sävyjä. Maapallo on vain vähäinen talvisten puiden peittämä kumpu, taivaankappaleet leijuvat ilmapalloina horisontissa, planeetat soittavat, kuu hipoo maata, maa ja taivas yhtyvät miehen ja naisen tavoin. Suuruus ei tarkoita Paunun tuotannossa vain teosten kokoa, vaan myös aihepiiriä. Kaikkea on mukana, mennyttä ja tulevaa, alas vajoavaa ja huikeisiin korkeuksiin kohoavaa.

Salla Tykkä on käyttänyt töissään elokuvaa, videota sekä valokuvaa. Tykkä tutkii teoksissaan naisnäkökulmasta ihmisen identiteettiä, kasvamista aikuisuuteen ja suhdetta ympäröivään maailmaan. Teokset ovat joskus raakoja, pelottaviakin. Niissä esiintyvät fiktiiviset henkilöt: nainen vihaa itseään, omaa ruumistaan, omaa elämäänsä. Päähenkilö rimpuilee, kamppailee pakkomielteittensä kanssa, hän on kynsiään ojenteleva peto, hän peittyy paksuun karvaan.

Teosten päähenkilö on usein nuori nainen, joka etsii minuuttaan unenomaisuuden rajamailla. Hänen on yhtäkkiä mahdoton käsittää, mitä hänen ympärillään, hänelle itselleen on tapahtumassa. Kun vastaukset eivät löydy, maailma murenee sirpaleiksi.

Tykkä on käyttänyt lyhytelokuvissaan viitteitä eri elokuvagenreihin. Hän on antanut filmien vaikuttaa katsojan tietoisuuden taustalla, yhdistää ennen nähdyn ja uuden materiaalin. Luonnollisesti kysymys on myös rooleista. Nainen on perinteisesti katseen kohde, mutta Tykän töissä nainen saattaa taistella nyrkkeilykehässä vallasta, vuodattaa piittaamatta vertaan, käydä sukupuolisotaa fyysisesti, konkreettisesti.