Matti Kalkamon veistoksissa kohtaavat musta huumori ja huoli ihmisen maailmasta. Kalkamo tunnustelee töillään sitä ilojen ja surujen hellää pistettä, jonka suuret koomikot ovat aina tavoittaneet. Hänen hahmonsa ovat usein groteskeja, mutta lähemmin katsoen perin hauraita ja inhimillisiä.

Aikamme on kuin Kalkamon hahmottelema odotushuone, jota asuttavat jättiläiset, meksikolaiset vapaapainijat ja omien ajatustemme synkkä seurakunta. Tämän kaiken edessä ojentavat hämmästys ja nauru toisilleen kättä.

Mika Karhun (s.1969) taide kommentoi yhteiskuntaa, arvoja ja elämäntapaamme. Hänen teoksensa ottavat suorasukaisesti kantaa, mutta eivät kuitenkaan ole vain sanallistetun vakaumuksen kuvitusta, vaan myös poliittisen vakaumuksen ja vaihtoehtojen tutkimista kokemuksellisella, sanallistamista pakenevalla tasolla.

Hän analysoi kulutuskulttuurin, militarismin ja autonomiaharhan läpitunkeman ihmisen epätoivoista yritystä unohtaa ruumiillisuutensa, kuolevaisuutensa ja kokemustensa sosiaalinen rakentuneisuus.

Jyrki Riekin maalaukset ovat kovaäänisiä, energisiä ja raivokkaita. Ne pursuvat kriittistä voimaa, johon yhdistyy vankka taiteellinen lahjakkuus.

Kaikesta huomaa, että Riekki työskentelee myös performanssitaiteilijana: liikkeistä, huudosta, teksteistä. Kirjoitetun tekstin taustalta huokuu lihallisuus, jossa saattaa nähdä viitteitä barokin maalaustaiteeseen.

Tosin silvottuna ja nyrjäytettynä meidän omaan brutaaliin ja pelottavaan aikaamme, aikaan jota Riekki häikäilemättä ruoskii kolmiulotteisissa teoksissaan, mukana usein ripaus viiltävän mustaa huumoria.