Matti Kalkamon veistoksissa kohtaavat musta huumori ja huoli ihmisen maailmasta. Kalkamo tunnustelee töillään sitä ilojen ja surujen hellää pistettä, jonka suuret koomikot ovat aina tavoittaneet. Hänen hahmonsa ovat usein groteskeja, mutta lähemmin katsoen perin hauraita ja inhimillisiä.

Aikamme on kuin Kalkamon hahmottelema odotushuone, jota asuttavat jättiläiset, meksikolaiset vapaapainijat ja omien ajatustemme synkkä seurakunta. Tämän kaiken edessä ojentavat hämmästys ja nauru toisilleen kättä.

Mika Karhun (s.1969) taide kommentoi yhteiskuntaa, arvoja ja elämäntapaamme. Hänen teoksensa ottavat suorasukaisesti kantaa, mutta eivät kuitenkaan ole vain sanallistetun vakaumuksen kuvitusta, vaan myös poliittisen vakaumuksen ja vaihtoehtojen tutkimista kokemuksellisella, sanallistamista pakenevalla tasolla.

Hän analysoi kulutuskulttuurin, militarismin ja autonomiaharhan läpitunkeman ihmisen epätoivoista yritystä unohtaa ruumiillisuutensa, kuolevaisuutensa ja kokemustensa sosiaalinen rakentuneisuus.

Jyrki Riekin maalaukset ovat kovaäänisiä, energisiä ja raivokkaita. Ne pursuvat kriittistä voimaa, johon yhdistyy vankka taiteellinen lahjakkuus.

Kaikesta huomaa, että Riekki työskentelee myös performanssitaiteilijana: liikkeistä, huudosta, teksteistä. Kirjoitetun tekstin taustalta huokuu lihallisuus, jossa saattaa nähdä viitteitä barokin maalaustaiteeseen.

Tosin silvottuna ja nyrjäytettynä meidän omaan brutaaliin ja pelottavaan aikaamme, aikaan jota Riekki häikäilemättä ruoskii kolmiulotteisissa teoksissaan, mukana usein ripaus viiltävän mustaa huumoria.

Petri Yrjölän maalaukset vaikuttavat hitaasti.

Aiheena on nykyisin usein pohjoinen luonto; vesi heijastuksineen,syvyyteensä imevä metsä, läpitunkematon ryteikkö jonka läpi loistaa muutama värit epätodellisiksi muuttava valonsäde, yksinäinen puu.

Metsän wagneriaaninen hämäryys on kuulosteleva, syleilevä. Valo ei leiki vaan pilkahtaa enteillen, siivilöityy, putoaa, välähtää terävästi tai hipaisee puun runkoa. Jossain pieni liikuttava olento, kimalainen, edustanee uhanalaista elämänpiiriä.

Pidättyvä väriasteikko ja tilan käsittely kertoo kypsästä Maalarista.

Tea Mäkipään (s. 1973) taide ilmentää syvää huolta ihmiselämän säilymisestä maapallolla. Hänen keinonsa pureutua maailmanlaajuiseen ja yhä pahenevaan hätätilaan on tiivistää monitahoisista ympäristöllisistä ja yhteiskunnallisista ongelmista iskeviä, runollisia ja joskus jopa humoristisia kannanottoja veistoksen muodossa.

Hänen kieroutuneella tavalla hurmaavassa teoksessaan Atlantis (2007) – valmistunut yhteistyössä Halldor Ulfarssonin kanssa – on keskellä järveä kelluva mökki, joka on kallistunut kyljelleen ja näyttää uppoavan millä hetkellä hyvänsä. Ikkunoista loistaa kuitenkin lämmin valo, ja sisältä kantautuu perheenjäsenten arkista rupattelua. Katsojasta tuntuu, että asukkaat eivät joko tajua uhkaavaa kohtaloaan tai sitten torjuvat koko ajatuksen.

Mäkipään isokokoinen veistos 1:1 (2004) esittää sekin kallistuvaa taloa, mutta nyt talo sijaitsee kuvalla maalla ja näyttäytyy läpinäkyvänä, täysin ilman seiniä, lattioita ja kattoja. Toteutuksen rajuutta ja fyysistä vinksahtaneisuutta tasapainottaa tunne talon eri osien keskinäisestä, verkostomaisesta riippuvuudesta. Sosiaalisesta riippuvuudesta kertoo myös yläkerrasta kuuluva vanhan miehen ääni, joka kommentoi alakerrassa asuvan nuoren perheen edesottamuksia.

Vielä järkyttävämpi näkemys ihmiskunnan nykytilasta esittäytyy teoksessa Motocalypse Now, jonka nimi antaa ymmärtää, että suurimpana roistona planeettamme tuhoutumisessa on fossiilisesta polttoaineesta riippuvainen auto. Mäkipään ahdistavassa näyttämökuvassa matkustajat ovat jääneet satimeen palavan Mercedes Benzin sisään. Heidän hysteeriset huutonsa kantautuvat katsojan korviin.

Mäkipään taiteesta välittyy katkeransuloinen ajatus, että ihmiskunta on itse pahin vihollisensa, ja että pyrkiessämme lyhyen aikavälin onneen me vaarannamme pitkällä aikavälillä koko elämämme säilymisen.

Maria Dunckerin taiteessa heijastuu ajallemme ominainen vapaus taiteilijan suhteessa teostensa materiaaleihin, tekotapoihin ja esitystilanteisiin. Duncker näyttää tapahtuma-installaatioissaan vaikkapa muovimuotia ja lelukierrätystä. Hän veistelee jopa hampaillaan ja käyttää välineinä ompelukonetta, videokameraa tai esim. pakettiautoa, jonka tilasta hän on kollegansa, Vera Nevanlinnan kanssa tehnyt camera obscura -ajeluita `turisteille`.

Tämä liikkuminen visuaalisten mahdollisuuksien ja sosiaalisen kentän mullistuneessa maisemassa on ominaista Dunckerille ja hän asettaa taiteensa esille suoraan ihmisten silmiin mainosturteen humoristiseksi vastalääkkeeksi.

Katrina Neiburga on yksi tämän vuosikymmenen huomattavimmista latvialaisista taiteilijoista. Hän yhdistää dokumentaarisen fiktiiviseen. Hän muovaa henkilökohtaiseen kokemukseen perustuvia kertomuksia, joissa hän käsittelee universaaleja asioita kuten yksinäisyyttä tai rakkautta.

Toisaalta hänen kertomuksistaan voi löytää viittauksia naisten sosiaalisiin rooleihin, kulttuurihistoriallisia viitteitä tai nyky-yhteiskuntaan kohdistuvia kriittisiä kommentteja.

Taiteilija hallitsee suvereenisti videoilmaisun kielen, jota hän täydentää erikoisesti muotoillulla äänimateriaalilla. Lopputuloksena on yllättäviä ja herkkäsävyisiä tarinoita.

Seppo Renvallin (s. 1963) laaja ja monipuolinen tuotanto kuuluu suomalaisen kokeellisen liikkuvan kuvan kärkeen. Renvallin elokuvissa – mm. v. 2000 valmistunut täyspitkä kokeellinen Film1999 – henkilökohtainen materiaali yhdistyy usein filmin ominaisuuksien materiaaliseen työstämiseen.

Renvallin elokuvat, videot, installaatiot ja happeningit ovat esittäytyneet kokeellisen elokuvan ja kuvataiteen arvostetuimmilla areenoilla New Yorkin Anthology Film Archivesta Venetsian ja São Paulon biennaaleihin.