Pilvi Takalan videot ja performanssit kommentoivat erilaisia yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia todellisuuksia. Hänen teoksiensa materiaalina on voinut olla niin työyhteisöön määräajaksi soluttautuminen, minkä jälkeen hän on käyttäytynyt epätavallisesti ja kerännyt ihmisten reaktioita.

Hänen tutkimansa yhteisöt voivat olla pieniä tai sitten Euroopan parlamentin kaltaisia monikansallisia instituutioita. Yhtä kaikki taiteilija tutkii ympäröiviä todellisuuksia ja pohtii niiden erilaisia käytäntöjä ja säännöstöjä.

Tällöin elämismaailmastamme tulee Takalan teoksissa koeolio tai hermeneuttinen kehä, joka haastaa tulkinnallisuudellaan kerta toisensa jälkeen. Asioiden suhteellisuus ja erilaisten näkökulmien samanaikaisuus kuvastavatkin hyvin kokemustamme maailman muuttumisesta yhä monimutkaisemmaksi ja pirstaleisemmaksi.

Pilvi Takala edustaa tutkivaa taiteilijaa, jolle koko inhimillinen elämismaailma on jatkuvan ja kyselevän uteliaisuuden vaikeasti hahmotettava kohde. Miten on mahdollista tutkia taiteen keinoin, vaikkapa rikastumista, kyyhkysharrastusta, juorujen syntyä ja leviämistä, tai byrokratian ”logiikkaa”? Taiteellinen tutkimus on Takalan kohdalla erilaisin tekniikoin ja strategioin tapahtuvaa yleiskiinnostunutta maailmanhavainnointia.

Gabríela Friðriksdóttirin teoksia kuvaillaan usein oikeutetusti moniaistisiksi ja erilaisia nykytaiteen tekniikoita yhdistäviksi. Hän yhdistelee piirustuksia, maalauksia, videoita ja kuvanveistoa ja tekee yhteistyötä muiden taiteilijoiden kanssa.

Taiteilijan teosten lähtökohdat ovat niin islantilaisessa mytologiassa, okkultismissa kuin kokeellisen elokuvan perinteessäkin. Tuloksena syntyy teoksia, joiden outous ja ihmeellisyys pysäyttävät katsojan ja saa hänet pohtimaan teoksen merkitystä.

Gabríela Friðriksdóttir on nykyaikainen alkemisti, jonka teokset herättävät katsojissaan levottomuutta ja kihelmöintiä. Onkin sangen soveliasta, että hän yhdistää niissä myyttisiä, seksuaalisia, koomisia ja pelottavia aineksia tavalla, joka muistuttaa meitä unien tai fantasiaelokuvien todellisuuksista.

Gabríela Friðriksdóttirin kuvastossa sulautuvat yhteen myös popkulttuurin ja korkea taiteen sfäärit. Enemmän on enemmän ja katsojan jännittynyttä odotusta ja epätietoisuutta ei välttämättä koskaan ratkaista yksiselitteisellä tavalla, vaan hämmennyksemme jatkuu teoksesta toiseen. Tällöin tunne on sama kuin nykyihmisellä keskiaikaisen käsikirjoituksen äärellä, johon on tallennettu odotetusti kirjallinen teksti itsessään, mutta myös paljon täysin odottamatonta – jopa kokonainen maailmankuva.

Fredrik Raddumin taiteessa katsoja katoaa kuin lapsi sarjakuvaan. Lapsuuden maailman paluu voisi olla Raddumin taiteen alaotsikko, sillä taiteilijan teoksien äärellä on mahdollista elää uudelleen lapsuuden leikkien ja kahlitsemattoman mielikuvituksen kokemukset. Näissä molemmissa ilmenee hämmentävä kyky hahmottaa maailma uusiksi.

Tragikoomisuus kuvaa parhaiten taiteilijan tyylilajia, sillä kotoisa ja epäkotoisa ovat yhtä aikaa läsnä. Kyseinen kaksinaisuus kuvastaa sitä, miten tuttu muuttuu oudoksi ja kuitenkin mitä kummallisimmat näyt voivat olla mitä todelta tuntuvimmin kuvattuja. Raddum liittyykin tämän ambivalenssin perusteella sekä taiteen historiaan että nykytaiteen kykyyn avata arkinen ja jokapäiväinen maailmamme uuteen kontekstiin. Hän pitää itseään ensisijaisesti kuvanveistäjänä, mutta erilaisten tekniikoiden ja traditioiden risteäminen on ilmiselvää hänen teoksissaan.

Fredrik Raddumin teoksissa pohjoismainen elämä ja siihen yhdistetty nationalismi ja eksotiikka kokevat ironisen käsittelyn, jonka avulla hänen teoksensa linkittyvät yhteiskunnallisiin todellisuuksiin ja keskusteluihin. Samalla hänen teoksensa palauttavat yleisönsä lapsuuden maailmaan ja sen omakohtaiseen koskettavuuteen, sillä sarjakuvien tavoin Raddum luo visuaalisen oivalluksen keinoin monimerkityksellisiä tapahtumia.

Gunnel Wåhlstrandin mustavalkoiset maalaukset ovat kuin vastaus kysymykseen siitä, miltä menneisyys näyttää? Onko mennyt mustavalkoista, seepiansävyistä vai näemmekö sen sellaisena, koska hahmotamme historian mustavalkovalokuvien lävitse katsottuna?

Suurikokoisten tussilaveerauksiensa lähtökohtana taiteilija käyttää lähimenneisyyden valokuvia, jotka esittävät välillä hänen lähisukulaisiaankin. Wåhlstrandin maalaukset kommentoivat yhtä aikaa nykymaalauksen ja valokuvauksen välistä suhdetta, mutta ne kertovat myös näiden tekniikoiden kohta 200 vuotta kestäneestä suhteesta ja vuorovaikutuksesta. Pienistä valokuvallisista alkukuvista kehkeytyy suurikokoisia maalauksia.

Taiteilijan teokset herättävät monenlaisia kysymyksiä, sillä katsoja kiinnostuu maalarin tekniikoista ja välineensä hallinnasta, mutta olemme myös uteliaita tietämään, kuka milloinkin on teoksen lähtökohtana olevan valokuvan mallina ja mikä onkaan hänen tarinansa.

Taiteilija sekoittaakin teoksissaan yksityistä ja yleistä, sillä henkilökohtaisen historian ohella päädymme pohtimaan kysymystä maailman kuvaamisesta ja siihen liittyvästä monitulkintaisuudesta.