Patrik Söderlundin ja Visa Suonpään muodostama IC 98 on selkeästi nykyajan taiteilijaryhmä. He liikkuvat yhteiskunnan monilla alueilla eivätkä näe taiteilijuutta yksilösuorituksena tai tietyn lajin erikoisosaamisena.

Toisaalta Söderlundin ja Suonpään taide ammentaa varhaisen nykytaiteen keskeisistä menetelmistä, ja osoittaa niiden yhä toimivan käyttövoiman. IC 98 sekoittaa käsitetaiteen hyödyntämän kielen läpitunkevuuden julkiseen tilaan soluttautuvaan paikkasidonnaiseen taiteeseen ja ymmärtää yhteiskunnallisten rakenteiden fantasmaattisuuden yhteydet historiaan. Älyllisyydessään IC 98 edustaa poikkeuksellista taiteen tekemisen suuntausta Suomessa ja samalla muistuttaa taiteilijoiden akateemisesta taustasta.

IC 98:n viisitoistavuotisessa urassa hahmottuu jatkuvuuksien ohella selkeitä aiheiden muutoksia. Näyttäisi siltä, että ryhmä on siirtynyt julkisen tilan kontrollin analysoimisesta yhä enemmän ihmisen aikaansaaman ekokatastrofin käsittelyyn apokalypsilla otteella. Tulevaisuus näyttäytyy loisteliaissa piirrosanimaatioissa leimallisesti historian tuotteena ja luonto on syytä ymmärtää monimutkaisesti kaikkeen ihmistoimintaan ja erityisesti talouteen liittyväksi voimaksi.

Riitta Ikonen lähestyy ympäristöään visuaalisen kommunikaation näkökulmasta. Ikonen valmistui Royal College of Artista Lontoosta. Hän on asunut sen jälkeen Englannissa ja työstää parhaillaan uusia teoksia New Yorkissa. Ikonen työskentelee pukusuunnittelun, performanssin ja postitaiteen keinoin sekä toteuttaa yhteisöllisiä taideprojekteja. Hän kuvaa asennettaan pragmaattiseksi intuitioksi.

Osallistavissa teoksissa keskeistä on luonnon ja kulttuurin rajojen lämminhenkinen testaaminen. Valokuvasarjaansa Me Again (2007-2009) varten Ikonen teki erilaisia luontoaiheisia pukuja, kuten kantarellin, silakan ja lumihiutaleen. Hän esiintyy puvuissaan kuvia varten lavastetuissa tilanteissa. Kuinka saada eri puolilta maailmaa tulevat ikäihmiset kertomaan jotain itsestään, ympäristöstään ja jakamaan omaan kulttuuriinsa liittyviä tarinoita?

Valokuvasarja Eyes as Big as Plates (2011-) on Ikosen yhteisprojekti norjalaisen valokuvaajan Karoline Hjorthin kanssa. Luonnonmateriaaleista kuten oksista, kukista, havuista, lehdistä ja sammaleesta koostetut puvut palauttavat mallit takaisin luontoon. Valokuvat rakentavat lokaaleja mielenmaisemia. Samalla ne kertovat halusta kuulua tiettyyn paikkaan. Senioreiden hahmoissa ja asuissa yhdistyvät eri maiden kansantarut, myytit ja uskomukset. Luontoon naamioitumisen ja juurtumisen teemaa on toteutettu tähän saakka mm. Lounais-Norjassa, Pohjois-Karjalassa, New Yorkissa sekä Ranskassa.

Leena Nio luo maalauksissaan tilaa kerros kerrokselta, peittäen ja paljastaen. Hän kerrostaa ja kaivertaa maalauksiinsa niin tilallista kuin temaattistakin syvyyttä. Työskentelyä ohjaava hallittu, omaleimainen tekniikka tuottaa arvaamattomuutta. Pinnan ja syvyyden, ulkoisen ja sisäisen suhteet hämärtyvät. Ne menettävät hierarkiset asemansa katseen kutoessa pinnoista tiloja.

Katseen sukeltaessa maalikerrosten väleihin totutut kuvalliset koordinaatit ja realismi pettävät. Kuvatila elää, avautuu kohti ja poispäin, sekä materiaalisena että illusorisena.

Luonto paikantuu maalauksissa samanaikaisesti aitaan ja sen taakse, varjoihin ja ikkunanpuitteisiin. Hahmojen lähikuvissa taas hiusten pyörteet kietoutuvat niiden kätkemän mielen maailman kuviin. Toisaalla parsinta kuroo peittäviä neulepintoja ja verkkoja kiinni, mutta samalla pehmentää järjestelmällisen metodin ja sen luoman kuvatilan jyrkkyyttä.

Nion maalaukset avaavat pakoreittejä kuvan raameista – maalausten pintoihin vangituille linnuille, katseelle huivin takaa, takaraivoon kätketyille ulottuvuuksille.

Turakka Purhosen teoksissa liikutaan kahdessa maailmassa. Maalaukset avaavat näkymiä siihen, minkä taiteilijan katse kohtaa tässä ja nyt: taiteilijalle poseeraava ystävä, työhuoneen tavarakasat, siveltimiä, astioita, keskeneräisiä teoksia…

Kankaasta tehdyt nuket puolestaan taikovat esiin mielikuvituksellisia näkymiä, joissa enkelit, lohikäärmeet ja irtopäät sekoittuvat tuttuihin hahmoihin taiteilijan elämästä. Maalauksen työprosessi on nopea ja intensiivinen, nukkeveistokset taas vaativat hidasta puurtamista.

Miten nämä kaksi maailmaa kohtaavat? Molemmissa kyse on ankaran tarkasta havainnosta. Maalaukset pysäyttävät ajan ja kiteyttävän jonkin tunnelman ja elämäntilanteen näkymäksi, jonka katsoja voi tavoittaa. Veistoksissa taas taidehistorian kuvasto, pyhimyshahmot ja symboliikka, sekoittuu arkiseen.

Tuloksena on tiivistymä, josta katsoja voi jäljittää yleisinhimillisiä tunteita. Pelon ja tuskan tunteisiin sekoittuu myös lempeään naurua. Turakka Purhosen teokset muistuttavat katsojaa siitä, miten sisäisen ja ulkoisen välinen raja on lopulta hyvin häilyvä.