Camilla Vuorenmaa

Camilla Vuorenmaa

Ehdokkaat 2019

Camilla Vuorenmaan teokset puhuttelevat rujoudellaan ja runollisuudellaan, niiden pinnan ja aiheiden rosoisuus rikkoo hiljaisuuden katsojan ja teoksen välillä. Teoksissa kohteena on usein yksilö, henkilö, joka on käpertynyt ja keskittynyt omiin tuntemuksiinsa tai tekemiseensä.

Esittely

Camilla Vuorenmaa​

Camilla Vuorenmaan teokset puhuttelevat rujoudellaan ja runollisuudellaan, niiden pinnan ja aiheiden rosoisuus rikkoo hiljaisuuden katsojan ja teoksen välillä.

Camilla Vuorenmaan teoksissa kohteena on usein yksilö, henkilö, joka on käpertynyt ja keskittynyt omiin tuntemuksiinsa tai tekemiseensä. Hahmo tutkiskelee tai on pysähtynyt tilanteeseen, jonka taiteilija on tallentanut toisinaan työlään teoksen valmistamisprosessin kautta meidän katseemme eteen. Teosten lähtökohtana on usein valokuva tai muu kuvallinen muisto, jonka taiteilija rakentaa uudelleen korostaen itselleen merkityksellisiä yksityiskohtia. Toisinaan hän valokuvaa itse ja käyttää kuvia teostensa luonnoksina, ikäänkuin piirtäen valokuvilla tulevan teoksensa tunnelmaa, sävyjä ja ääriviivoja.

Teosten pohjamateriaalina toistuu puu tai kangas. Puuta Vuorenmaa käsittelee määrätietoisen rohkeasti ja onnistuu löytämään materiaalissa sen elollisen pinnan useiden peittävien värikerrosten ja sävyjen kautta tai jättämällä pinnan osin maalaamatta. Kangaspohjaisten teosten immateriaalisuus tuo taas esiin maalausten keskiössä olevat hahmot, niiiden voimakkaat, miltei groteskit piirteet ja ilmeet, jotka ovat omaperäisiä ja tunnusomaisen synkkiä. Vuorenmaalla on kyky ottaa näyttelytila haltuun myös seinämaalauksilla, joissa hän leikittelee tilan arkkitehtuurin ja valaistuksen kanssa. Toisinaan seinämaalaukset jatkavat yksittäisiä teoksia tai kasvavat seinälle omaksi kokonaisuudekseen. Pimeässä hohtavillat ultraviolettimaaleilla tehdyt teokset nostavat esiin jokaisen siveltimenvedon ja yksittäisen maalijuovasta valuvan pisaran. Intiimi pimennetty tila on valkoisen näyttelytilan vastakohta, jossa katsoja saa keskittyä teoksen hohtaviin yksityiskohtiin. Maalausten lisäksi Vuorenmaa on osoittanut muuntautumiskykyään ja taitojensa rajattomutta grafiikan tuotannollaan, jossa hän on rohkeasti käsitellyt herkkiä hahmoja voimakkain värein ja aihein, kokeilevan otteen ja yksittäisten vedosten kautta.

Vuorenmaan teoksissa toistuvat teemat, jotka määrittelevät meitä ihmisenä. Hän on tutkinut töissään mm. saaria, lampaita, yhteisöjä, historiaa ja areenoja kuten urheilukehää, kalastusalusta, sirkusta tai sotatannerta, joissa ihmiset asettavat itsensä alttiiksi kilpailun, vaaran tai esiintymisen edessä. Vuorenmaa on rohkeasti vienyt yleisön katsomaan näyttelyissään ihmisiä ja yhteisöjä ääriolosuhteissa, joissa tunteet ja dramatiikka ovat piirtynyt teosten välityksellä romanttisena mutta samalla raakana ja ihmisen aitouden mittarina. Vuorenmaalle ei mikään inhimillinen aihe ole vieras ja hänen suveneeri suhtautumisensa ihmisyyteen sen pettymysten, vastoinkäymisten ja onnistumisten kautta on koskettavaa ja siksi puhuttelevaa omassa välittömyydessään.

Teksti: Laura Köönikkä

KATSO MYÖS

Lisää Taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Perttu Saksa

Perttu Saksa

Ehdokkaat 2017

Freudille kammottava oli esteettinen käsite siinä missä kaunis ja yleväkin. Se on vahvasti läsnä myös Perttu Saksan teoksissa, joissa hän käsittelee ihmisen ja muiden lajien suhdetta. Hän tarkastelee tapoja, joilla ihminen hyödyntää muita lajeja ja käyttää niitä materiaalina hyväkseen.

Esittely

Perttu Saksa

Kammottavan (unheimlich) käsite kuvaa tilannetta, jossa johonkin tuttuun elementtiin sekoittuu jotakin vierasta, joka tekee siitä pelkoa ja ahdistusta herättävän ja luotaantyöntävän. Kammottava on jotakin torjuttua, jonka tulisi pysyä tiedostamattomana, mutta joka joissakin olosuhteissa nousee esiin ja muokkaa tutusta maailmasta painajaismaisen, mutta samalla myös katsetta viettelevän.

Sigmund Freudille kammottava oli esteettinen käsite siinä missä kaunis ja yleväkin. Se on vahvasti läsnä myös Perttu Saksan teoksissa, joissa hän käsittelee ihmisen ja muiden lajien suhdetta. Hän tarkastelee tapoja, joilla ihminen hyödyntää muita lajeja ja käyttää niitä materiaalina hyväkseen. Toisaalta hän peilaa eläimen tuttuuden ja vierauden kautta ihmisen omaa maailmassa oloa ja tapoja kohdata toiseutta.

Luonnontieteellisten museoiden täytettyjä apinoita ja myöhemmin indonesialaisia sirkuseläimiä esittävissä kuvissaan Saksa keskittyi eläimen representaatioon ja siihen, miten ihmisellä on tarve muokata eläimen kuvaa ja luonnonhistoriaa itsensä kaltaiseksi esimerkiksi asettamalla eläin ihmismäisiin kehyksiin tai jopa konkreettisesti rakentamalla eläimestä jonkinlainen ihmisen toisinto. Tätä tarvetta korosti teosten muodon läheinen suhde klassiseen muotokuvaan.

Viime aikoina Saksa on pohtinut muotokuvaa eläimen lähtökohdista. Toisin kuin ihmisten kohdalla, eläimen olemusta tai identiteettiä ei voi tiivistää kuvaan sen kasvoista. Eläimen olemus on sen kokonaisvaltaisessa kehollisuudessa ja fyysisyydessä, kullekin lajille erityisessä tavassa olla maailmassa.

Saksa on kiinnostunut valokuvan historiallisista käyttötavoista sekä taiteen historiasta ja hyödyntää valokuvan historiallisia ja välineellisiä ominaisuuksia ilmaisussaan. Hänen taustansa on dokumentaarisessa valokuvantekemisessä, josta hän on edennyt kohti modernia ja käsitteellistä kuvantekemistä.

Saksa rakentaa kuvia, joissa aiheen ja esittämisen välinen jännite korostuu. Viime aikoina hän on pelkistänyt kuvansa lähes olemattoman vaaleaan väriasteikkoon, jonka hän löysi tutkiessaan Vietnamin sotaa käsittelevää uutiskuvastoa, kuvan politiikkaa ja värikuvien tietoista julkaisemista mustavalkoisina niissä runsaana näkyneen veren vuoksi [tai häivyttämiseksi]. Hän muokkasi digitaalisesti omista kuvistaan teurastettujen eläinten lihan punaisen värin ja veren hurmeen puhtaan valkoiseksi, minkä seurauksena lähtökohtaisesti kammottavat ja katseelta torjutut elintarviketuotannon prosesseihin viittaavat orgaaniset massat näyttävät ensi silmäyksellä sileiltä ja puhtailta kuin antiikin marmoriveistokset.

Teksti: Timo Valjakka

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Maija Blåfield

Maija Blåfield

Ehdokkaat 2017

Maija Blåfield on dokumentoija. Hän kerää, säästää ja tallentaa. Hänen kokoelmansa on kokoelma yksityiskohtaisia muistoja. Jokainen muisto on uniikki ja hänen omansa. Kukaan ei voi todistaa sitä vääräksi, muisto on aina totta.

Esittely

Maija Blåfield​

Maija Blåfield on dokumentoija. Hän kerää, säästää ja tallentaa. Hänen kokoelmansa on kokoelma yksityiskohtaisia muistoja. Jokainen muisto on uniikki ja hänen omansa. Kukaan ei voi todistaa sitä vääräksi, muisto on aina totta.

Katsoessaan Blåfieldin teoksia katsoja saattaa joutua mukaan peliin, jota Blåfield johtaa. Kun tarina rullaa ruutu ruudulta eteenpäin, alkaa vähitellen epäilyttää. Ehkä meille valehdellaan, ehkä kyseessä ei olekaan sarja muistoja vaan ovelasti kirjoitettu valhe. Kuvamateriaali todistaa aina jotain. Vaikka todellisuudesta on vaikea saada otetta, on lopulta kuitenkin kyse dokumentista. Ei ole syytä selittää asioita fiktioksi.

Olennainen kysymys ei ole se, kertovatko ja kuvaavatko muistot todellisuutta. Olennaista on se, ovatko ne todella muistoja vai muistoiksi kirjoitettuja.

Blåfield luo metatarinoita. Hän tarjoaa teostensa kautta mielihyvää, joka muistuttaa tarinankerronnan synnyttämää nautintoa. Teokset ovat suoraa jatkumoa niille tarinoille, joita kerrottiin leirinuotiolla jo ennen kirjallisen kielen syntyä. Katsoja on kuuntelijan roolissa ja kantaa itse vastuun tulkinnasta joutuessaan seisomaan dokumentin ja fiktion raja-alueella.

Blåfield on mediataiteilija. Hänen välineensä on video. Hän edustaa nykykuvataiteessa tekijää, joka jatkuvasti ylittää eri taiteenlajien väliset rajat. Hänen teoksensa ovat ehdottomasti kokeilevia elokuvia, ne edustavat myös uudenlaista dokumenttielokuvaa. Näyttelyssä koettavaksi taiteeksi ne ovat varsin pitkiä. Toisaalta teoksista saa irti paljon jo lyhyelläkin katsomisella. Muotoon liittyvät yksityiskohdat ovat olennainen osa teosten sisältöä ja niiden havainnointi ei aina edellytä alkua eikä loppua. Silti teokset imaisevat mukaansa intensiteetillä, joka houkuttelee katsomaan ne kokonaisuudessaan. Blåfieldin kerronta on kuin kehtolaulu, josta saa otteen ja jonka syliin on hyvä tipahtaa. Sen uskoo jatkuvan silloinkin, kun ei enää itse kuule mitään.

Muotoon liittyvän sisällön ohella teosten keskeinen aihe on tallentaminen ja dokumentointi. Onko mielekästä kuljettaa jatkuvasti kameraa mukana? Mitä väliä tallennetulla materiaalilla on? Onko kuviksi pelkistyneellä todellisuudella itsessään arvoa vai syntyykö arvo vasta siitä, että se esitetään, tulkitaan ja kerrotaan meille? Blåfield esittää nämä kysymykset, mutta ei vastaa niihin. On katsojan vuoro reagoida. On mahdollista olla välinpitämätön, olla immuuni tarinan viettelyksille, mutta silloin häviää pelin. Kun palkintona on nautinto, on voittaja se, joka nauttii.

Blåfieldin kyky nähdä tarinoita tapahtumissa mahdollistaa sen, että näemme todellisen ja kiinnostavan maailman ilman, että kuvamateriaali on aina kerronnan keskiössä.

Maija Blåfield on tarinankertoja. Hän jakaa, kertoo ja luo. Hänen teoksensa ovat satuja. Jokainen yksityiskohta on hänen riippumatta siitä, mistä se on peräisin. Jokainen muisto on totta, jokainen muisto on tarina ja jokainen tarina on lopulta muisto.

Teksti: Veikko Halmetoja

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Pekka ja Teija Isorättyä

Pekka ja Teija Isorättyä

Ehdokkaat 2017

Taiderobotit köpöttelivät rollaattoreillaan yleisön tietoisuuteen jo muutamia vuosia sitten. Sen jälkeen Isorättyöiden kineettiset veistokset ovat saaneet uusia muotoja ja rooleja aloittaessaan keskusteluja ihmisen, taiteen ja teknologian yhteyksistä.

Esittely

Pekka ja Teija Isorättyä​

Taiderobotit köpöttelivät rollaattoreillaan yleisön tietoisuuteen jo muutamia vuosia sitten. Sen jälkeen Isorättyöiden kineettiset veistokset ovat saaneet uusia muotoja ja rooleja aloittaessaan keskusteluja ihmisen, taiteen ja teknologian yhteyksistä.

Isorättyöiden tapa yhdistää teknologiaa ja taidetta on kaukana modernistisesta insinööriestetiikasta. Pikemminkin luonnehtisin heidän tuotantoaan elektromekaaniseksi biotaiteeksi, sillä he ovat työstäneet veristä nahkaa ja luuta tai parkinneet kalannahkaa ja yhdistäneet usein orgaanisista materiaaleista luomiinsa hahmoihin jonkin toimivan käytetyn moottorin.

Koneen ja inhimillisen yhdistelmä tuo nykyihmiselle mieleen jotakin kankeaa, passiivista, säännönmukaista ja sielutonta. Mutta Isorättyöiden taiteen posthumanistiset juuret ulottuvat renessanssin lopulle, jolloin sekä kirkolliset että hovien teettämät koneihmiset toimivat odottamattomasti, leikillisesti, vastavuoroisesti ja ihmisten mielestä aivan tieten tahtoen. Isorättyät pohdiskelevat syystäkin: ”Kuinkahan kauan mekaniikka ja elektroniikka viittaavat tulevaisuuteen, vai viittaavatko ne jo enemmän menneeseen?”

Liikuttavan teknologian rinnastaminen orgaanisiin materiaaleihin luo ajankohtaisia mielikuvia elämään puuttumisesta: pelkoa, mutta myös toivoa. Taiteilijat voisi nähdä myös nykyajan Prometheuksina, jotka antavat materiaalille elämän, inhimillisen sielun. Runollista ulottuvuutta teknologia saa siitä että teokset on huolella ajateltu ja käsin rakennettu.

Materiaalin valinta tarkoittaa Isorättyöille tutustumista ihmisiin, tarinoiden etsimistä. He vievät arte poveralle ominaisen arkimateriaalin muokkauksen taidehistoriallista edeltäjäänsä pidemmälle: liikkuessaan veistokset avaavat käytetyn materiaalin merkityksiä, mutta teoksissa kerrostuvat myös taidehistorialliset viittaukset. Esimerkiksi Merenneidon muoto on Hokusailta, mutta niittinen kokoamistyyli viittaa Sirpa Alalääkkölän Aino-triptyykkiin.

Materiaalin menneisyys sanelee aiheen ja aihe liikkeen luonteen. Ihminen on läsnä vaikka katsoja näkee vain infuusioletkuja, muovipulloja, tonnikalannahkaa tai bio-öljyä. Isorättyät tuovat taiteessaan esiin yhteiskunnallisia asioita, mutta ilman poliittisia julistuksia.

Pariskunta on työskennellyt vuosia maailmalla: Meksikossa, Saksassa, Japanissa, purjeveneessä Itämerellä, välillä kotikaupungissaan Torniossa ja parhaillaan Yhdysvalloissa. Koko perheenä työskentelyn voimavara on heittäytyminen asioiden keskelle tekemään taidetta, joka muuttaa käsitystä elämästä, muuttaa ympäristöä ja muuttaa myös heitä itseään.

Teksti: Helena Sederholm

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Kari Vehosalo

Kari Vehosalo

ARS FENNICA 2017

Kari Vehosalo rakentaa töissään dramaattisia näyttämöitä, joissa elämä ja kuolema yhdistyvät polttavaan pistokseen. Teokset kokoavat yhteen valokuvallisen ja filosofisen tarkasti kauneuden, psykopatologian ja länsimaisen traumakulttuurin.

Esittely

Kari Vehosalo

Kari Vehosalo rakentaa töissään dramaattisia näyttämöitä, joissa elämä ja kuolema yhdistyvät polttavaan pistokseen. Teokset kokoavat yhteen valokuvallisen ja filosofisen tarkasti kauneuden, psykopatologian ja länsimaisen traumakulttuurin.

Vehosalon käsittelyssä moderni ikonografia kulminoituu Jayne Mansfieldiin, jonka seksikäs keho hyökkää kohti katsojaa yhtä raivokkaasti kuin kolariin ajautuva auto. Mansfeldin turma-auto on kuin salaman polttama ja kuin sarjakuvamainen viite julkkiskulttuurista. Seksin ja kuolema yhteys vetää populaarikulttuurisen viivan aina James Deanistä Dianaan.

Toinen teoksissa välähtävä hahmo on Ted Kaczynski, matemaatikko, anarkisti ja yksi performatiivisen terrorismin isistä. Kaczynski eli Unabomber piinasi lähes 20 vuoden ajan Yhdysvaltoja 1970-luvun lopusta 1990-luvun puoliväliin asti. Teknologisoituvan yhteiskunnan kriitikkona sittemmin tunnettu Kaczynski eli erakkona kaikki vuoden kiinnijäämiseensä asti.

Yksinäisyys, hiljaisuus ja katse muistuttavat länsimaisesta psykopatologiasta. Sen syvimpiä kerroksia on valotettu läpi 1900-luvun. Vehosalon työ rakentuu traditiolle, jossa yhdistyvät semiotiikka ja psykokultttuuri. Teoksien harmaan sävyt hahmottavat tarkasti myös ihmiseleitä, ja teosten draamassa myös inhimillisyys on läsnä muistumina, kohdentumina ja pistoksina.

Teksti: Atte Oksanen

Asiantuntijalausunto

// Beatrix Ruf

Kokemukseni vuoden 2017 Ars Fennica -palkintoehdokkaiden eli Maija Blåfieldin, Pekka ja Teija Isorättyän, Perttu Saksan, Kari Vehosalon ja Camilla Vuorenmaan teoksista oli niin intensiivinen, että se on edelleen tuoreena mielessäni. Siksi haluan erikseen korostaa, miten korkeasta laadusta taiteilijoiden projektit ja Kiasmassa esillä olleet teokset kertovat. Oli kaikkea muuta kuin helppoa valita heistä vain yksi palkinnon saajaksi, etenkin kun ottaa huomioon näyttelyn kokonaisuutena ja taiteilijoiden teosten välisen vuoropuhelun sen puitteissa.

Kaikkien palkintoehdokkaiden töissä käsitellään ajankohtaisia kysymyksiä identiteetistä, niin hengen kuin ruumiin tasolla, sekä eettisiä ongelmia, jotka määrittävät ihmiskunnan nykyolosuhteita. Kysymykset näyttäytyvät teoksissa ihmisten ja eläinten taidokkaina muotokuvina, radikaaleina henkilökohtaisina paljastuksina ja ekologisina pohdintoina.

Palkintoehdokkaiden ja heidän projektiensa joukosta olen valinnut tämänvuotisen Ars Fennican voittajaksi Kari Vehosalon.

Kun vierailin hänen työhuoneellaan ja tutustuin hänen teoksiinsa Ars Fennica -näyttelyssä Kiasmassa, sain kokea syvällisesti ja järisyttävästi sen, miten tuttuakin tutumpi voi kaamealla tavalla muuttua täysin oudoksi. Teoksissa kuvat, ajattelun, metaforien ja symbolien historia sekä kielen funktio ovat kaikki osa teatraalista romahdusta, jossa toimimattomiksi käyneet inhimillisten halujen kulttuuriset ilmenemismuodot konfiguroidaan uudelleen.

Keho, todellisuuksien, mytologioiden ja merkitysten heijastukset hajoavat, romahtavat kasaan ja kyseenalaistuvat.

Tarkoin valittujen tekniikoiden ja homogenoivien värien kautta maalaamisesta välineenä tulee eräänlainen fetissi, ja samalla se kuitenkin haihtuu. Eri tekniikoiden – maalauksen, valokuvan ja kuvanveiston – samanaikainen käyttö tekee tarkasta käsityöstä epämaalauksellisen ja voimakkaasti häiritsevän kokemuksen. Kaikki on ”luettavissa”, mutta juuri tässä harhaanjohtavassa täydellisyydessä, jota Vehosalon maalaukset, esineet ja installaatiot ilmentävät, on sitä samaa voimaa, joka toisinaan huipentuu ruumiilliseen tai henkiseen väkivaltaan…

Kuvat ja materiaalit murentavat merkityksiä, kuvan tekemisestä tulee hämmentävää, järkyttävää, infektoitunutta ja steriiliä – ja meidän varmat esteettiset ja filosofiset käsityksemme törmäävät petolliseen kauneuteen.

Beatrix Ruf

Kuraattori
Beatrix Ruf on kuraattori, entinen Stedelijk-museon johtaja Amsterdamissa. Opintojensa jälkeen hän toimi kuraattorina Thurgaun taidemuseossa Warthissa vuosina 1994-1998 ja johtajana Kunsthaus Glarusissa vuosina 1998-2001. Vuonna 2001 Ruf nimitettiin Zürichin taidehallin johtajaksi. Hänen johtajankaudellaan toteutettiin taidehallin merkittävä laajennus vuosina 2003-2012. Vuonna 2006 hän kuratoi kolmannen Tate triennaalin Lontoossa ja vuonna 2008 hän oli mukana kuratoimassa Yokohama triennaalia.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.