Voittajan valitseminen Ars Fennica -palkinnon viiden taiteilijakandidaatin joukosta oli erittäin vaikea tehtävä. Ensinnäkin uskon vakaasti, että taide ei ole kilpailua, vaikka se usein on ja sen tuleekin olla taitelijan kamppailua oman materiaalinsa ja minuutensa kanssa. Lisäksi tehtäväni oli asettaa paremmuusjärjestykseen teoksia, joiden syntyhistoria, ilmaisukeinot ja tarkoitusperät olivat lähtökohtaisesti yhteismitattomia.

Vaikeuksia eivät tuottaneet taiteilijoiden laadulliset erot – siinä mielessä taso oli ilahduttavan yhtenäinen – vaan pikemminkin se, miten itse koin näyttelyn teokset ja miten yhdistin tämän kokemukseni taiteilijoiden aikaisempaan tuotantoon, jota saatoin joko nähdä omin silmin tai lähestyä keskustelujen ja katalogien perusteella. Nyt jälkeenpäin huomaan, että olen valintaprosessin kuluessa asettanut etusijalle teokset, jotka ovat näyttäytyneet minulle hetkellisinä, elämyksellisinä ja jopa vaistonvaraisina, sen sijaan että olisin suosinut pohdiskelevampaa ja käsitteellisempää lähestymistapaa.

Tästä näkökulmasta olen päättänyt myöntää palkinnon Charles Sandisonille, jonka teos Language as a mirror of the world (Kieli maailman peilinä), suonikas installaatio, useilla eri projektoreilla heijastettuja sanoja ja valoa, luikertelee gallerian kaikilla pinnoilla, näyttäytyy ja heijastuu loputtomiin kumoten kaiken normaalin tajun tilasta, maasta, taivaasta ja ilmasta. Teoksen luoma hengästynyt vaikutelma potentiaalisesta avaruudesta lähentelee täydellisyyttä, kun katsojan vartalo peittyy ja imeytyy mukaan uusbarokkimaisiin kiemuroihin, lakkaamattomaan liikkeeseen ja tekstien päällekkäisiin merkityksiin.

Silti teoksessa on paljon muutakin kuin vain näköjään satunnaisten sanaryhmien vimmainen kiihko ja äärettömän avaruuden illuusio. Taiteilija on valjastanut käyttöönsä useita tietokoneita, jotka yhdessä kykenisivät valvomaan vaikkapa Helsingin koko liikennejärjestelmää. Teoksen tekstimateriaali on peräisin vuoden 1911 Encyclopaedia Britannicasta, laitoksesta jonka tekijänoikeussuoja on rauennut, ja johon monet nykyisen Wikipedian artikkeleista perustuvat. Sandisonin käsissä tästä ”universaalin” tiedon aarreaitasta tulee kuin Elämän kirja, jota voidaan toimittaa, leikellä, pirstoa ja limittää kerroksittain – ja joka toistuu loputtomiin kuin itsensä luomistyön mikrokosmos. Taiteilijan tähän tarkoitukseen kehittelemä tietokoneohjelma lajittelee lakkaamatta informaatiota, jossa sanat tai sanaryhmät ensin erotetaan toisistaan, minkä jälkeen ne ajavat toisiaan takaa saavuttaakseen taas koherenssin ja päästäkseen takaisin alkukotiinsa.

Prosessiin kuluu monta kuukautta. Lopulta sanakirja palautuu alkuperäiseen muotoonsa, ja lyhyen hengähdystauon jälkeen prosessi alkaa taas alusta. Varsin eksistentiaalista siis… Syy, jonka vuoksi olen tämän teoksen valinnut, menee kuitenkin paljon syvemmälle. Minun näkemykseni mukaan Sandison ylittää masentavan beckettiläisen kehän, jossa tympeä, brutaali elämä toistuu toistumistaan. Hän luo vaikutelman runsaasta, ihmeellisestä maailmankaikkeudesta, joka pursuu loputtomia mahdollisuuksia ja yhdistelmiä – ja jonka alku- ja loppupisteenä on yksi ainoa kevyt henkäys.

Anssi Kasitonni on taiteilija, jonka tuotanto suhtautuu suopeasti ajatuksen lentoon, erilaisuuteen ja väärinkäsityksiin ja tarjoaa temmellyskentän häiriötekijöille. Se kertoo konflikteista vailla vihaa ja uhkauksia, se nauraa perinteille hyväntuulisesti musiikin säestyksellä. Kasitonnin luomukset avautuvat katsojalle välittömästi, eikä taiteilija peittele nautintoa, jota hän itse luomistyöstään saa.

Anssi Kasitonni asuu vanhassa maalaistalossa parinsadan kilometrin päässä Helsingistä. Ateljeetiloina hänellä on muutama kylmä ja vetoinen lato, jotka tarjoavat myös ainutlaatuiset kulissit hänen lyhytfilmeilleen (esim. Tutkijat, 2007). Yhdessä ladossa komeilee Plymouth-merkkisen amerikanraudan luonnollisen kokoinen pahvimalli vierellään traktori, jolla Kasitonni hoitaa talon pihatietä. Seuraavaan latoon on rakennettu skeittiramppi. Rampin yläpuolella kimaltava diskopallo sinkoilee välkkyviä valonsäteitä elämää suuremmalle, Damien Hirst -henkiselle kiiltävälle pahviselle pääkallolle, joka on nostettu jalustalle. Vieras pääsee näkemään, kuinka Kasitonnin elokuvat ovat syntyneet; hän saa seurata bändin harjoituksia ja tutustua säveltämisen ja lauluntekemisen luoviin prosesseihin.

Kaikki Kasitonnin elokuvissa esiintyvät hahmot ja esineet on tehty taiteilijan maatilalla. Lavastuksissa ja kuvauksissa ovat olleet apuna Kasitonnin ystävät ja puoliso Maria. Paikalla käydessäni sain nähdä puun, josta hyppäämällä outo, karvasiipinen orava yritti opetella lentämään. Se putosi ja loukkasi itsensä joka ainoa kerta, kun se yritti turhaan muuntautua liito-oravaksi suvun perinteiden mukaisesti. Oravan isällä on selkeät odotukset: opettele esittämään lentämistä ja, mikä tärkeintä, pidä huoli että sinut huomataan. Liito-orava-performanssin tarkoitus on pelastaa perheen pesäpuu metsäkoneilta. Mutta isillä ja pojilla on harvoin samat unelmat. Meidän sankarimme tahtoo harjoitella bändinsä kanssa, skeitata ja tehdä taidetta. (Liitäjät, 2003)

Anssi Kasitonnin riemukkaassa omistautumisessa omalle taiteelleen on jotain luottavaista ja rehellistä. Ikään kuin hän pohtisi onnellisuutta ja epätodennäköisiä keinoja sen saavuttamiseksi – silti kaiken aikaa tietäen, että nurkan takana voi vaania onnettomuus. Ja mikä ehkä tärkeintä: mukana on aina rakkaus, ei sentimentaalinen ja kulunut vaan oikea, elävä rakkaus, josta taiteilija tekee tärkeää ja todellista sen kaikessa hauraudessa ja lumovoimassa.

Kokemukseni vuoden 2017 Ars Fennica -palkintoehdokkaiden eli Maija Blåfieldin, Pekka ja Teija Isorättyän, Perttu Saksan, Kari Vehosalon ja Camilla Vuorenmaan teoksista oli niin intensiivinen, että se on edelleen tuoreena mielessäni. Siksi haluan erikseen korostaa, miten korkeasta laadusta taiteilijoiden projektit ja Kiasmassa esillä olleet teokset kertovat. Oli kaikkea muuta kuin helppoa valita heistä vain yksi palkinnon saajaksi, etenkin kun ottaa huomioon näyttelyn kokonaisuutena ja taiteilijoiden teosten välisen vuoropuhelun sen puitteissa.

Kaikkien palkintoehdokkaiden töissä käsitellään ajankohtaisia kysymyksiä identiteetistä, niin hengen kuin ruumiin tasolla, sekä eettisiä ongelmia, jotka määrittävät ihmiskunnan nykyolosuhteita. Kysymykset näyttäytyvät teoksissa ihmisten ja eläinten taidokkaina muotokuvina, radikaaleina henkilökohtaisina paljastuksina ja ekologisina pohdintoina.

Palkintoehdokkaiden ja heidän projektiensa joukosta olen valinnut tämänvuotisen Ars Fennican voittajaksi Kari Vehosalon.

Kun vierailin hänen työhuoneellaan ja tutustuin hänen teoksiinsa Ars Fennica -näyttelyssä Kiasmassa, sain kokea syvällisesti ja järisyttävästi sen, miten tuttuakin tutumpi voi kaamealla tavalla muuttua täysin oudoksi. Teoksissa kuvat, ajattelun, metaforien ja symbolien historia sekä kielen funktio ovat kaikki osa teatraalista romahdusta, jossa toimimattomiksi käyneet inhimillisten halujen kulttuuriset ilmenemismuodot konfiguroidaan uudelleen.

Keho, todellisuuksien, mytologioiden ja merkitysten heijastukset hajoavat, romahtavat kasaan ja kyseenalaistuvat.

Tarkoin valittujen tekniikoiden ja homogenoivien värien kautta maalaamisesta välineenä tulee eräänlainen fetissi, ja samalla se kuitenkin haihtuu. Eri tekniikoiden – maalauksen, valokuvan ja kuvanveiston – samanaikainen käyttö tekee tarkasta käsityöstä epämaalauksellisen ja voimakkaasti häiritsevän kokemuksen. Kaikki on ”luettavissa”, mutta juuri tässä harhaanjohtavassa täydellisyydessä, jota Vehosalon maalaukset, esineet ja installaatiot ilmentävät, on sitä samaa voimaa, joka toisinaan huipentuu ruumiilliseen tai henkiseen väkivaltaan…

Kuvat ja materiaalit murentavat merkityksiä, kuvan tekemisestä tulee hämmentävää, järkyttävää, infektoitunutta ja steriiliä – ja meidän varmat esteettiset ja filosofiset käsityksemme törmäävät petolliseen kauneuteen.