Eija-Liisa Ahtila

Eija-Liisa Ahtila

Ars Fennica 2021

Eija-Liisa Ahtilan kokeelliset teokset tarkastelevat arjessa sekä sen representaatioissa ja kerronnassa piileviä sukupuolittuneita, kolonialistisia ja ihmiskeskeisiä rakenteita.

Esittely

Eija-Liisa Ahtila

Taiteilija ja ohjaaja Eija-Liisa Ahtilan kokeelliset teokset tarkastelevat arjessa sekä sen representaatioissa ja kerronnassa piileviä sukupuolittuneita, kolonialistisia ja ihmiskeskeisiä rakenteita.

Ahtilan varhaisissa liikkuvan kuvan installaatioissa inhimillisten draamojen päähenkilöt muovautuvat suhteessa läheisiinsä läpi sukupolvien ja lajien huokoisten rajojen sekä yli historiallisten ja maantieteellisten etäisyyksien. Kuolema, muiden kärsimys ja mielen horjunta haastavat hienovireisesti teoksissa vakiintuneita käsityksiä rationaalisesta toimijuudesta ja yksilöllisestä minuudesta.

Viimeisen vuosikymmenen aikana hän on keskittynyt tutkimaan mitä voisi olla ekologinen draama, joka sisältäisi myös muiden kuin ihmisten näkökulmia: Miten tuoda jokin toinen eläin, tai vaikkapa puu tai tuuli, elokuvallisen kerronnan keskiöön? Miten ne saattavat päähenkilöinä uhmata sekä liikkuvan kuvan että näyttelytilojen konventioita? Teokset kuten Horisontaali tai Tutkimuksia draaman ekologiasta laajentavat kerrontaa ja kuvaa kohti elonkirjon monimuotoisia ajallisia rytmejä ja tilallisia mittakaavoja.

Ahtilan monikanavaisissa installaatioissa katsojat kokoavat tarinan kaarta yhteen useiden rinnakkaisten näkymien välillä navigoiden. Henkilöhahmot osoittavat usein sanansa suoraan katsojalle kutsuen heitä sisään kuvitteellisiin tapahtumiin ja elokuvalliseen tilaan. Puheen sijaan muut äänet ovat saaneet yhä enemmän tilaa viimeisimmissä, löyhemmin käsikirjoitetuissa teoksissa. Esimerkiksi Mahdollinen rakkaus tarjoaa katsojille hiljaisen tilan ja tilaisuuden tunnustella minän ja muiden välisiä häilyviä rajoja, joilta avautuu erilaisuuden hyväksyvän empatian horisontti.

Ahtila työstää parhaillaan kysymyksiä siitä, miten kuvata ja hahmottaa todellisuutta ekologisen kriisin aikakaudella. Miten taide ja liikkuva kuva voi mukautua muuttuvaan maailmaan? Minkälaisia kuvakulmien ja näköalojen nyrjäytyksiä tarvitaan, jotta ne vastaisivat murroksessa olevia maailmankuvia ja yhteiselon moninaisia muotoja?

Teksti: Taru Elfving

Asiantuntijalausunto

// Hans Ulrich Obrist

Alexis Pauline-Gumbs on sanonut: ”Meillä on nyt mahdollisuus täydellisessä keskinäisyhteydessä olevana lajina (ajatellen sosiaalista mediaa) unohtaa ja oppia uudelleen ajattelun ja tarinankerronnan malleja tavalla, joka sallii todellisen kanssakäymisen ympäristön kanssa vastakohtana vallitsevalle, kolonialistiselle erottautumiselle ympäristöstä.”

Minulle on ollut kunnia osallistua tähän upeaan Ars Fennica -projektiin, vaikka päätös nimetä tämän vuoden Ars Fennica -voittaja näiden suurenmoisten taiteilijoiden joukosta oli vaikea. Minusta tuntui olennaisen tärkeältä palkita Eija-Liisa Ahtilan näkemyksellinen taiteellinen toiminta.

Ahtila on tehnyt esimerkillistä työtä yli kolmen vuosikymmenen ajan, ja hän jatkaa 2000-luvun kannalta ajankohtaisten ja tärkeiden teostensa parissa yhtenä aikamme merkittävimmistä taiteilijoista. Syitä siihen, että valitsin Ahtilan Ars Fennica -palkinnon saajaksi, on useita. Ahtila on aina ylittänyt taiteen lajirajoja, työskennellen sekä kuvataiteilijana että elokuvantekijänä, ja toiminut 1990-luvulta lähtien tienraivaajana yhdistäessään liikkuvaa kuvaa ja installaatioita. Tärkeä näkökohta on se, miten suurin osa hänen teoksistaan, erityisesti viime vuosikymmeninä, liittyy ympäristöön. Niissä metsä, sen kasvillisuus ja luonto ovat ihmisen veroisia hahmoja. Tämä yhdistää hänet Édouard Glissantiin. Ahtilan teokset eivät käsittele pelkästään ekologiaa, niistä kehkeytyy jotain, jota Manthia Diawara nimittää ekologian runousopiksi.

Ahtila saa minut myös pohtimaan pitkäjänteisyyden merkitystä, koska hänen työskentelynsä on pitkäkestoista tässä lyhyiden aikavälien maailmassa. Olen aina ihaillut sitä, miten tämä koskee sekä hänen työskentelytapaansa että itse teoksia. Hän on esimerkiksi valmistellut opinnäytetyötään vuosikymmeniä, hän tekee elokuviaan useiden vuosien ajan, ja hänen taustatyönsä on uskomattoman perusteellista: kun kävimme Ars Fennican työhuonevierailulla, hänen ateljeensa seinä pursui dokumenttiaineistoa. Assosiointiin perustuvine kuvineen ja löytöteksteineen se näytti lähestulkoon Warburgin kuva-atlakselta.

Ahtilan teokset kyseenalaistavat muun muassa liikkuvan kuvan ihmiskeskeisen luonteen. Taiteilija on luonut tasapainoisemman kuvan maapallon elämästä, eikä se ole ihmiskeskeinen. Löytämillään visuaalisilla lähestymistavoilla ja tarinankerronnalla hän näyttää tien ulos ihmiskeskeisyydestä ja avaa tilaa toisten lajien pääsylle fiktion maailmaan. Näissä kuvissa ihmiset voivat elää rinnan toisten lajien kanssa, ja puut voivat olla kertomusten päähenkilöitä.

Ahtilan aihepiiri on valtavan laaja, ja hän lähestyy aiheitaan monesta eri kulmasta ikään kuin useiden vuosien jatkumona. Hämmästyttävällä tavalla hän näyttää meille aina vaihtoehtoisia näkökulmia asioihin, kuin palapelissä, jonka osaset eivät ole kaksiulotteisia, vaan muodostavat kolmiulotteisen palapelin, jonka avulla hän kytkeytyy todellisuuteen. Ahtila todellisuudessa keksi ekologisen liikkuvan kuvan menetelmän. Hänen teoksensa ovat tämän vuosisadan näkökulmasta erityisen merkityksellisiä, ja sillä perusteella olen valinnut hänet Ars Fennica -palkinnon vastaanottajaksi.

Suom. Kari Vähäpassi

Hans Ulrich Obrist

Kuraattori
Hans Ulrich Obrist (s. 1968, Zürich, Sveitsi) on Serpentine Gallerian taiteellinen johtaja Lontoossa, vanhempi neuvonantaja LUMA Arlesissa ja vanhempi taiteellinen neuvonantaja The Shedissä New Yorkissa. Sitä ennen hän toimi Musée d’Art Moderne de la Ville de Parisin kuraattorina. Hän on kuratoinut yli 350 näyttelyä vuodesta 1991.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Maaria Wirkkala

Maaria Wirkkala

ARS FENNICA 1991

Maaria Wirkkalalla on kyky työskennellä valmiissa, olemassaolevissa tilanteissa. Pelkästään lisäämällä muutamia arkipäiväisiä esineitä tai esim. valoa toiseen, aivan tavanomaiseen kaupunki- tai luonnonympäristöön – sellaiseen kuin pieni lampi, jäätynyt meri, rakennustyömaa tai vanha kellari – Maaria Wirkkala muuntaa, tietyksi ajaksi, paikkoja kuviksi ja kuvia tiloiksi. Ajatuksen, muistojen ja unen tiloiksi.

Asiantuntijalausunto

// René Block

Kaikkien palkintolautakunnan nimeämän kymmenen taiteilijan teokset ovat huomattavan korkeatasoisia ja jokainen ehdokkaista voisi yhtä hyvin tulla palkituksi. Tämä teki lopullisen päätöksenteon vaikeaksi. Kun tehtävänäni oli valita vain yksi taiteilija, olen asiaa huolellisesti harkittuani päätynyt nimeämään Maaria Wirkkalan ARS FENNICA 1991- palkinnon saajaksi.

Erityisen vaikutuksen Maaria Wirkkalan taiteessa minuun teki hänen kykynsä työskennellä valmiissa, olemassaolevissa tilanteissa. Pelkästään lisäämällä muutamia arkipäiväisiä esineitä tai esim. valoa toiseen, aivan tavanomaiseen kaupunki- tai luonnonympäristöön – sellaiseen kuin pieni lampi, jäätynyt meri, rakennustyömaa tai vanha kellari – Maaria Wirkkala muuntaa, tietyksi ajaksi, paikkoja kuviksi ja kuvia tiloiksi. Ajatuksen, muistojen ja unen tiloiksi.

Maaria Wirkkalan taiteen juuret ovat syvällisessä suomalaisen kulttuurin ja perinteen tuntemuksessa. Hänen työskentelynsä heijastaa tietoisuutta tilan ja ajan laajuudesta ja hiljaisuudesta. Se antaa mahdollisuudet hedelmälliseen vuoropuheluun muiden maiden taiteilijoiden kanssa.

Mielestäni Maaria Wirkkalan kauniit ja herkät tilateokset hyvin vastaavat ARS FENNICA -palkinnon ajatusta ja tarkoitusta.

René Block

Taideasiantuntija

René Block toimii DAAD (Deutsche Akademische Austauschdienst) Berliinin taiteilijaohjelman johtajana. Hän on toiminut taidemaailmassa ammattimaisesti vuodesta 1964, jolloin hän perusti oman gallerian Berliiniin.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Pauno Pohjolainen

Pauno Pohjolainen

ARS FENNICA 1997

Pauno Pohjolaisen maalatut reliefit ovat katsojalle kuin itseilmaisu ja ulkoinen ilmiö yhtä aikaa. Niiden orgaaninen struktuuri viestii henkistä itseriittoisuutta, sisäistä keskittymistä ja tyyneyttä. Teokset käyvät jatkuvaa sisäistä keskustelua metodien ja materian, yhteisön ja ympäristön sekä luonnonmuotojen ja eriasteisten abstraktioiden välillä.

Esittely

Pauno Pohjolainen

Pauno Pohjolaisen maalatut reliefit ovat katsojalle kuin itseilmaisu ja ulkoinen ilmiö yhtä aikaa. Niiden orgaaninen struktuuri viestii henkistä itseriittoisuutta, sisäistä keskittymistä ja tyyneyttä. Teokset käyvät jatkuvaa sisäistä keskustelua metodien ja materian, yhteisön ja ympäristön sekä luonnonmuotojen ja eriasteisten abstraktioiden välillä.

Suvereeni materiaalin tuntemus, sen rakenteellisten periaatteiden kunnioittaminen antaa käsinkosketeltavan ilmaisun alitajuisille tarkoituksille. Teosten dynaaminen jännitys ylittää ja muuntaa materiaalin olennaiset osat. Muodon lisääntyminen ja leviäminen ei ole mielivaltaista vaan tapahtuu kokonaisuuden ehdoilla, joka muodostaa uskottavan ja olennaisen osan objektin sisäisestä ongelmasta. Tämä kokonaisuus antaa suunnitelluille muodoille täsmälliset rajat. Autonomisesti hallittu rytmi yksinkertaistaa ja selkeyttää ilmaisulliset mahdollisuudet. Teosten dualismi on selkeä: muoto ja sisältö, materia ja henki. Näiden vuorovaikutuksesta syntyy rytminen kajo, joka ylittää filosofisella tai psykologisella tasolla viittaukset ja illuusion. Rakenteellisuus antaa katsojalle kosketuksen nyansseihin ja kovaan muotoon, pintaa ja sen struktuureihin, värin ja sen pohjan suhteeseen. Teoksista huokuu vitaalisuus ja aistillisuus, ne tuntuvat hengittävän ja kasvavan.

Teksti: Pekka Vähäkangas

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Hreinn Fridfinnsson

Hreinn Fridfinnsson

ARS FENNICA 2000

Hreinn Fridfinnssonin (s. 1943, asuu ja työskentelee Amsterdamissa) taide voidaan luokitella käsitetaiteeksi, vaikka hänen käsitteellisyyteensä ilmenee pikemmin eräänlaisena visuaalisena runoutena kuin filosofian perustuvina abstraktioina.

Esittely

Hreinn Fridfinnsson

Hreinn Fridfinnssonin (s. 1943, asuu ja työskentelee Amsterdamissa) taide voidaan luokitella käsitetaiteeksi, vaikka hänen käsitteellisyyteensä ilmenee pikemmin eräänlaisena visuaalisena runoutena kuin filosofian perustuvina abstraktioina.

Hänen teoksiaan ovat runollisen pelkistettyjä. Monet hänen teoksistaan käsittelevät mm. sellaisia määreitä kuin aika, paikka ja valo. Hreinn Fridfinnsson kuuluu islantilaisen SÚM -taiteilijajärjestön ja SÚM-gallerian perustajiin. SÚM-sukupolvella on ollut ratkaiseva vaikutus avantgarden syntyyn Islannin taiteessa 1960-luvulla.

Fridfinnssonin elämän ja taiteen käännekohdaksi muodostui vuonna 1971 muutto Hollantiin, missä hän on siitä lähtien enimmäkseen asunut ja työskennellyt. Muutosta huolimatta Fridfinnsonin suhde Islantiin, ja ennenkaikkea sen luontoon on säilynyt vahvana. Fridfinnsson on koko uransa valokuvannut Islannin maisemia joko mustavalkoisina kuvina tai värikuvina, kuten auringonlaskua kuvaava maisema ’Elsewhere’ (Toisaalla), 1998-2000

Asiantuntijalausunto

// Jean-Christophe Ammann

Hreinn Fridfinnsson on runoilija. Hän ”puhuu” meille valosta, tuulesta, maisemasta, kivilajeista, kristalleista, painovoimasta, aistihavainnoista. Hän rakensi 1972 Islannin etelärannikolle yksinäiselle paikalle portteja etelätuulelle. Hän rakensi ne siten, että etelätuuli avaisi portinpuoliskot. Eräänä sateisena päivänä, kun hän oli saanut portit valmiiksi ja valokuvasi niitä, tuuli puhalsikin pohjoisesta päin. Portit pysyivät suljettuina, eikä taiteilija palannut paikalle enää koskaan.

Tällä tarinalla on ”lapsenomaisen kertomuksen” voima; voima, joka avomielisesti mahdollistaa mielikuvan ja toiminnan sulautumisen yhdeksi kuvaksi.

Vuotta myöhemmin tuuli puhaltaa mereltä päin niin voimakkaasti päin hänen kasvojaan, että hänen silmänsä alkavat kyynelehtiä, kuitenkin hänen katseensa suuntautuu muuttumattomana myrskyävälle merelle. Teos, joka vangitsee tuon tapahtuman, muodostuu yhdestä yksinkertaisesti kehystetystä paperiarkista, jossa huomaamattomasti yhdellä rivillä ovat sanat:” I have looked at the sea through my tears”. Myös tässä työssä piilee kaikessa vaatimattomuudessaan muiston kehittävä voima: Muisto itsestämme, kun selvitämme itsellemme maailmaa pala palalta. Hän ”maalaa” (1992) tummansiniselle valopohjalle ääntä vahvistavan oskillografin avulla laulun (”Song”), jonka muodot assosioivat ikävää, alakuloa — lauluja, jollaisina me emme niitä tänään ehkä enää tunnista. Viime vuonna hän nosti kolmijalan päälle 30 sentin korkuisen prisman ja tavoitteli käsillään sateenkaaren valoa, aivan kuin mekin lapsina halusimme ehdottomasti kulkea sateenkaaren alitse.

Hreinn Fridfinnssonin työ vakuuttaa meidät käsitteellisellä terävyydellään. Juuri siksi hän saa aikaan voimakkaimmat tunteet kaikkein yksinkertaisimmin keinoin.

Jean-Christophe Ammann

Professori
Jean Cristophe Ammann on professori Johann Wolfgang Goethe- yliopistossa, Frankfurtissa ja on Modernin taiteen museon johtaja, Frankfurt am Main. Lisäksi hän on toiminut mm. Luzernin taidemuseon johtajana, Pariisin Biennalen sveitsiläisenä komissaarina ja Baselin taidehallin johtajana.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Anu Tuominen

Anu Tuominen

ARS FENNICA 2003

Tuomisen käsittelyssä kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Esittely

Anu Tuominen

Anu Tuominen valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 1995. Hän on suorittanut loppututkinnon myös Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1992.

Tuomisen esineellisten teosten lähtökohdat ovat visuaalisissa ideoissa ja ajattelussa. Hänen taiteessaan esineet, sanat ja kuvat liittyvät samaan ideoitten rikkaaseen palapeliin. Hänen käsittelyssään kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Hienovarainen lisäys saa aikaan sanoin selittämättömän metamorfoosin. Teokset palauttavat läsnäolevaksi mustikkamaidon värin, käsityön äänet, koululuokan liidunhajun, sen miltä maistuu, miltä kosketus tuntuu.

Käsitetaiteilijoiden tapaan Tuominen tuo sanoilla, kuvilla ja esineillä esille sellaisia rationaalisen ajattelun ulottumattomissa olevia yhteyksiä ja semioottisesti mahdottomilta näyttäviä tapahtumia, jotka kuitenkin taiteen ja runouden maailmassa ovat mahdollisia.

Kirjassa Kuvan sijamuotoja esineet konkretisoituvat pelkkien sanallisten ohjeiden avulla – teoksia ei ole pakko valmistaa, koska pelkillä sanoilla on kyky tuoda ne näkyviksi. Myös kuvat elävät magrittemaisesti omaa visuaalista totuuttaan; Tuomisen teoksissa postikortin palava kynttilä polttaa, haukan kuva irtoaa tietosanakirjasivustaan noustakseen sivusta muotoutuvalle mättäälle jne. Toden ja kuvitellun, nähdyn ja ajatellun, sanotun ja valmistetun väliset rajat alkavat horjua.

Tuomisen teosten kautta avautuu riemastuttava oivallusten, leikin ja ihmetyksen ulottuvuus, rationaaliselle logiikalle mahdoton, selityksiä pakeneva maailma. Teosten rönsyilevä jatkumo muodostaa eräänlaisen luovuuden ja taiteen metaforan kytkeytyen taiteen pitkään perinteeseen.

Teksti: Marja Sakari

Asiantuntijalausunto

// Aleksandr Borovski

Valitsen ARS FENNICA 2003 voittajaksi Anu Tuomisen. Tämä päätös ei ollut minulle helppo, koska tämän vuoden ehdokkaiden taso on mielestäni erityisen korkea.

Syyt, joiden takia annan ensi sijan Anu Tuomiselle tahtoisin muotoilla seuraavasti. Hän vaikuttaa minusta taiteilijalta, joka on täydellisesti vapaa nykytaiteessa laajalle levinneistä muodontamisen ja sisällönmuodostuksen klisheistä. Totaalisen dekonstruktion, leikin ja parodisten kontekstien aikakaudella hän luo epätavallisen, jopa pelottavan syvällistä, vakavaa taidetta, joka ei suuntaudu dekonstruktioon, vaan etsii eräänlaista synkretismia, esineiden luonnon ykseyttä. Ymmärrän, että tämä kuulostaa liian pateettiselta, yritän silti perustella väitteeni.

Ulkonaisesti ja näennäisesti Anu Tuominen tuntuisi työstävän vanhaa, DADAsta alkanutta ja Fluxuksen ajankohtaiseksi tekemää taiteen perinteisen statuksen ja mediastereotyyppien hajottamisen perinnettä: hän käyttää löydettyjä objekteja, esineitä, jotka tulevat säännöllisesti arkiympäristöstä, hän ensisijaistaa krääsän, eri tasoisen matalan kuten New Yorkin MOMA kuuluisassa näyttelyssään High and low tai kuten filosofit sanovat: sankarillistaa profaanin. Tämä profaani koostuu keittiön, kotitalouden ja ylipäätään naisellisen esineistä ja materiaaleista: astioista, langoista, napeista, postikorteista, kirjasista ym. kuten myös arkaaisista jokapäiväisistä rituaaleista, jotka liittyvät tähän Kodin alueeseen: ompelemiseen, ruuan valmistukseen, lasten kasvatukseen, kommunikaation ylläpitämiseen perheen jäsenten välillä postikorttien lähettäminen ym. Samoin kaiken tämän toiminnan tähteistä, roskista, jätteistä.

On sanottava, että nimenomaan käsillä työstämisen, tarkemmin sanoen amatöörimäisyyden tuntu oli ensimmäinen ja mataloittava vaikutelmani: jotain matalaa, raakaa, kotikutoista fluxusta… Sitten tuli mieleen, että tämä mataloittava intonaatio ei ole satunnainen, se on annettu, ohjelmallinen.

Onko tämä kaikki syventymistä vielä tänäänkin muodikkaisiingender-ongelmiin? Ei sittenkään, sekin on pintaa, ei suinkaan tärkein kerros. Ja vasta sitten minulle avautui taiteilijan intention syvyys, perustavanlaatuisuus. Kyllä, Anu Tuominen auktorisoi jokapäiväistä, arkista, profaania. Mutta tekijyys on alkuperäistä, kuten Ortega de Gasset huomautti; Anu Tuominen on auteur, se joka laajentaa. Tämä on mielestäni tärkeintä. Anu Tuominen työstää merkkiä, sen denotaatioita, itse signifikaatioprosessia, merkkiä kommunikaation elementtinä. Tällöin hän tulkitsee kaikki nämä aspektit laajennetusti. Tekijämäisesti. Auteur-maisesti.

Mutta se, että Anu Tuominen työstää nimenomaan Kodin ja kotitalouden materiaaleja tulee paitsi kaiken tämän orgaanisuudesta taiteilijan sisäisessä maailmassa myös siitä, että kaikissa kulttuureissa juuri käyttöesineet kantavat pysyvintä ja inerttisinta merkkisisältöä. Juuri tätä pysyvyyttä hän työstää rikkomalla inerttiset suhteet ja balanssit, näyttämällä ontologisia, syvällisiä perusyhteyksiä vaikkakin käyttäen paradoksaalisia ja provokatiivisia siirtoja.

Seuraavassa silminnähtävin esimerkki inerttisyyden työstämisestä, piintyneisyydestä kuten Nietzsche sanoi, yhteyksistä merkin ja denotaatin eli kohteen, jonka korvaajana, edustajana merkki toimii välillä. Näiden yhteyksien yksinkertaisin tapaus on merkki kopiona, jäljennöksenä. Anu Tuominen ottaa aivan yksinkertaisen postikortin: valokuvan jostain tilasta tai näkymästä. Ja vaihtaa kuvassa olevan heijastavan pinnan peilin huoneessa tai vesilakeuden maisemassa oikeaksi peilipinnaksi. Eli laittaa palan oikeaa peiliä postikorttiin, jossa on peili. Siirto on mitä yksinkertaisin, mutta rikkoo inerttiset suhteet. Kuka esittää ketä? Korvaako merkki denotaatin vai päinvastoin? Mistä kommunikaatiosta on kysymys postikortin olemuksen perustahan on tiedotus, viesti. Vaan tässä millainen on lähetys? Mitä postikortin vastaanottajalle tarjotaan? Lähettäjälle tärkeän näkymän katsomista? Vai itsensä katsomista sisäänrakennettua peiliä käyttäen?

Tai laajamittaisempi esimerkki signifikaation materiaalin työstämisestä. Edessämme on käytetty vesivärinappikansio, valikoima värejä pyöreissä lokeroissa. Nämä värinapit esittävät, tarkoittavat maalaamisprosessia puhtaiden värien sekoittamista. Vieressä ovat näitä värinappeja vastaavat esineet. Mutta virkatut, virkkuukoukun ja lankojen avulla toteutetut. Ja eri tavoin värjätyt. Joten perus- ja lisävärien sekoittaminen on jo tapahtunut tässä, vieläpä paradoksaalisessa, esineistetyssämuodossa. Inerttisen rutiinimainen, koulumainen tapa lähestyä maalaustaidetta teknisenä keinona on voitettu…

Yleensäkin värinmuodostuksen metamorfoosit kiinnostavat taiteilijaa erityisesti… Tasolla lojuu perinteinen keittiöväline puinen survin. Yhdellä puolella on erivärisiä lankakeriä virkkaaminen on kaikkiaankin Anu Tuomisen mielitekniikka, oikeastaan jopa media toisella puolella taas samanlaisia keriä, mutta jo sileiksi väriympyröiksi survottuja. Muinoin alakoulussa minua järkytti helppotajuisuudellaan hyvin yksinkertainen kaavakuva veden kierto luonnossa. Tässä on yhtä mieleenjäävä kuva värin kierrosta luonnossa.

Merkki ei suinkaan ole aina välittömässä yhteydessä ilmiöön, jota se edustaa: yhteisössä kehittyy merkin vaikutusaikana tietty konventio, sopimus merkityksistä, jotka määrävät merkin ja ilmiön vastaavuuden. Esimerkiksi saippua edustaa puhtauden, steriiliyden, puhdistamisprosessien, lian pois pesemisen ym. käsitettä eikä vain metaforisesti, vaan myös niin sanoakseni teknisesti. Anu Tuominen käyttää banaaleja muovisia saippuakoteloita, mutta ei laita niihin saippuaa, vaan rantakiviä, joiden pyöristynyt, huuhdeltu muoto on kirjaimellisesti vuoksen, veden tuhatvuotisen työn luoma. Inerttinen, piintynyt metafora esittäminen, yhteys on korvattu toisella, paradoksaalisen tuoreella ja odottamattomalla. Tästä syntyy läpitunkeva, väkevä orgaanisen puhtauden hahmo…

On vaikea löytää vertaa Anu Tuomisen uudelle metaforakielelle, hänen toiminnalleen uusien perustavanlaatuisten yhteyksien löytämiseksi ilmiön ja sen merkin välillä. Mieleeni tulee vain Joseph Beuys, eräs hänen multippeleistaan: sitruuna ja läpitunkevan keltaiseksi maalattu sähkölamppu. Sitruunan kyllästyneisyys värillä, latautuneisuus on aivankuin energianlähde. Varmaan vain tämäntapaisissa Beuysin esineissä ja hänen järisyttävässä kyvyssään löytää ilmiöiden välillä yhteyksiä, jotka ovat vakuuttavampia ja perustavampia kuin puhtaasti fyysiset voi nähdä Anu Tuomisen edeltäjän…

Anu Tuomisen paradoksaalisuus taiteilijana perustuu siihen, että hän on epäilemättä konseptuaalisen, pragmaattisen suunnan mestari eikä toisin voi ollakaan, jos työstää esineiden ja ilmiöiden merkkejä ja moduksia, rakentaa uusiksi pitkään vallinneita yhteyksien järjestelmiä. Turhaan ei hän ole niin kiinnostunut systematisaatiosta, visuaalisten aakkosten luomisesta… Tällöin hän ei sattumalta esineistä, muuta ideoitaan esineiksi kosketuksellisen lämpimissä, hellissä medioissa virkkaaminen, kotitalousesineiden ja rituaalien ensisijaistaminen tässä pääsee esiin hänen emotionaalisuutensa.

Yksi merkittävimmistä teoksista on harrastelijakuvana artikuloitu värivalokuva: ei mitään erityistä rakennetta, vain katkelma maalaistalon elämää hakkauslinja metsässä, maanviljelijä halkovajan luona. Kaiken tämän taustalla on klassinen suomalainen syksy: keltainen, vihreä, kirkkaanpunainen… Tässä ympäristössä oleilee aivan luonnollisesti arkinen piirre naru ja siinä erivärisiä pyykkipoikia. Ne ilmentävät värivalumia paradoksaalinen vastaavuus luonnon asteikolle. On mahdotonta selvittää: onko se kromaattinen asteikko, luonnon värimonimuotoisuuden merkki vai edustavatko, signifoivatko, symboloivatko syksyn luonnolliset satunnaiset värit joitain ontologisia lainalaisuuksia, systematiikkoja… Luulen, että juuri tähän sisältyy Anu Tuomisen taiteen määrätty hahmo: sen paradoksaaliset suhteet konseptuaalisuuden ja lyyrisyyden välillä.

Aleksandr Borovski

Taideasiantuntija, museon johtaja

Borowski on taidekriitikko ja taideasiantuntija, yliopiston opettaja ja kolumnisti sekä
Pietarissa sijaitsevan Valtion Venäläisen taiteen museon nykytaiteen osaston johtaja.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Kimmo Schroderus

Kimmo Schroderus

ARS FENNICA 2004

Kimmo Schroderus on kuvanveistäjä, jonka välinearsenaali on mahdollisen laaja: ompelukoneesta hitsauslaitteisiin. Schroderuksen veistosten muotokieli ovat täysin tätä päivää. Viiteet pulppuavat uutta aikaa etsivistä taidesuunnista kuten futurismin kone-estetiikasta, kyborgi-hahmoista tai Frank Gehryn arkkitehtuurin muodoista.

Esittely

Kimmo Schroderus

Kimmo Schroderus on kuvanveistäjä, jonka välinearsenaali on mahdollisen laaja: ompelukoneesta hitsauslaitteisiin. Hän osoitti jo 1990-luvun alussa uskoa miesliikkeen voimaan ja altisti itsensä kritiikille astuessaan feministiseen diskurssiin poikamaisin elkein. Hän tuli ensin tunnetuksi pehmolelun kaltaisista taiteilijakirjoistaan ja poptaidetta lähenevistä esineistään. Hän oli mukana myös performanssiryhmässä yhdessä Markus Copperin, Klaus Martikaisen ja Kirsi Peltomäen kanssa.

Esineiden jälkeen hän esitteli nahasta ommellun muotokuvagallerian. Teokset lähenivät tuolloin pinnalla ollutta identiteettipolitiikkaa: sosiaalisen ja sukupuolisen seksuaalisuuden määrittelyä sekä viettelyn, hallinnan ja alistamisen teemoja. Mukana oli myös valokuvaa hyödyntäviä peilimäisiä teoksia. Vaikutteet seuraaviin teräs- ja nahkaveistoksiin näyttivät tulevan s/m-, gootti- ja nahkakulttuurista. Teokset ylierotisoituivat sarjakuvamaiseen liioitteluun saakka. Aiheet tulivat esille huonekalujenmuotoisten veistosten kautta. 1990-luvun loppua kohden puu sai materiaalina sijaa ja samalla myös teosten ilmeinen aggressiivisuus näytti pehmenevän.

Schroderus on käynyt veistoksissaan läpi muodonmuutoksia niin ilmaisun kuin sisällöllisen vivahteikkuuden tasolla. Uusimmat vuosituhannen vaihteessa syntyneet, metallista hitsatuttujen teosten orgaanisuus ja liioittelevuus voi nähdä vaikuttuneen barokin tai manierismin juhlavuudesta ja pateettisuudesta.

Samalla Schroderuksen veistosten muotokieli ovat täysin tätä päivää. Viiteet pulppuavat uutta aikaa etsivistä taidesuunnista kuten futurismin kone-estetiikasta, kyborgi-hahmoista tai Frank Gehryn arkkitehtuurin muodoista. Mitä Helvettiä (2002-03) veistos on kuin berninimäinen rautatangosta taivutettu enkelin siipi. Tuntuu kuin Metallica soittaisi barockia!

Helsinkiin Tallinnanaukiolle nousee kesällä 2005 Schroderuksen suuri usean tonnin painoinen julkinen veistos, joka jatkaa samaa nykybarokin perinnettä. Aaltoileva teräsmassa saa viilentävän elementin sen päällä valuvasta vedestä. Schroderus toimi vuonna 2003 Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorina teemanaan Kuvanveistoa.

Teksti: Leevi Haapala

Asiantuntijalausunto

// Lorena Martínez De Corral

Kimmo Schroderus osoittaa analyysin ja muutoksen kykyä. Käytettyään materiaalinaan kangasta, peilejä, nahkaa ja puuta hän on viime aikoina toteuttanut veistoksia metallista. Teoksissaan hän hyödyntää samanaikaisesti kahta erilaista muotokieltä: arkkitehtonista ja käsin tehdyn – luonnon ja rakennetun – liikkeen ja tasapainon. Tällä hetkellä hän työskentelee esittämisen ja eräänlaisen maisemallisen ilmaisun alueella. Hän rakentaa teräksestä kappaleita, jotka ylittävät kuvanveiston kolmiulotteisuuden rajat, ja käsittelee yhtäaikaisesti avointa ja suljettua tilaa. Tämä on varsin henkilökohtainen prosessi, jossa hän tutkii orgaanisia muotoja ja etsii kuvanveiston uudenlaista tulkintaa.

Monista hänen teoksistaan saa optisen vaikutelman: ainetta ja massaa käsitellään siten, että sen rajat ovat plastisten valintojen tulosta. Hän poistaa materiaalien ominaisen painavuuden ja saa aikaan jännitteen, vaihtelun havaittavien ja piilossa olevien piirteiden välillä: pinnat, ääriviivat, yhteensulautumiset, eroamiset, sameus, tiheys, kirkkauden vaihtelut muodostavat hänen veistostaiteensa.

Toiseksi pidän Schroderusta hyvin suomalaisena taiteilijana ja viittaan tässä hänen haluunsa tai tarpeeseensa käyttää jo katoamassa olevia käsityömenetelmiä. Osoituksena ovat puun kunnioittaminen, moitteeton hitsausjälki, eri metallien, kankaan ja nahan läsnäolo. Veistostyöskentelyssään hän antaa suurta painoa tuotantoprosessille ja käytettäville materiaaleille. Hänen intohimonsa on muotoilla ja yhdistää ohuita terästankoja, kiinnikkeitä, pultteja ja muttereita – saumoja, pehmeitä ja aaltoilevia ääriviivoja – tasaisia ja vahvoja pintoja siten, että katsojan silmä nauttii eikä teoksen ääreltä pysty siirtymään pois. Luomisprosessi – uuden kappaleen synnyttäminen materiaalista – on lumoava yhtä lailla hänen luonnoksissaan ja kirjoissaan kuin terästeoksissaan, joissa hitsaamista seuraa työläs ja vaikea kiillotus, joka antaa teokselle uuden ulottuvuuden.

Lorena Martínez De Corral

Kuraattori

Espanjalainen Lorena Martínez
De Corral on toiminut vuodesta 1999 mm. kuraattorina ja taiteellisena asiantuntijana lukuisissa näyttelyissä ja projekteissa.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Roi Vaara

Roi Vaara

ARS FENNICA 2005

Roi Vaara on kritisoinut museoihin ja gallerioihin keskittyvää taide-elämää ja tehnyt itsestään taideteoksen, joka liikkuu sulavasti ihmisten joukossa, häkellyttää ja herättää kysymyksiä.

Teokset

Galleria

Esittely

Roi Vaara

Roi Vaara on kritisoinut museoihin ja gallerioihin keskittyvää taide-elämää ja tehnyt itsestään taideteoksen, joka liikkuu sulavasti ihmisten joukossa, häkellyttää ja herättää kysymyksiä.

Ensimmäiseksi Vaara opittiin tuntemaan täysin valkoiseksi maalattuna miehenä, jonka tekona oli olemassaolo, käveleminen siisti puku päällä ja salkku kädessä. Valkoisessa miehessä oli monia ulottuvuuksia ja viitteitä, mutta niistä kiehtovin oli veistotaiteen traditio. Näyttelykontekstissa valkoinen marmori- tai kipsiveistos on normaali kuva ihmisestä, mutta museon ulkopuolella täysin samanlainen tulkinta muuttuu epänormaaliksi.

Sittemmin Vaara on vienyt elävän veistoksen idean museon sisälle ja kehittänyt siitä myös vitriininukkeversion. Toisinaan kaikki naamioituminen on ollut tarpeetonta: Vaara on ainoastaan seissyt paikoillaan – kuten veistokset museossa – ja tarkkaillut ihmisten reaktioita. Tulos on sinällään yllättävä. Poikkeavaksi leimautumiseen ei tarvita minkäänlaista provokaatiota. Pelkkä levollinen oleminen riittää.

Mikäli Vaaran performansseista puuttuu liike, aika saa niissä luonnollisesti suuremman merkityksen. Esiintymisistä tulee kestävyyskokeita, huumoriin sekoittuu fakiirimaista kärsimystä: kylmästä vapiseva ruumis on elävä soitin, joka helisyttää lasilevyjä, korkealle näyteikkunaan liimatuista jäsenistä syntyy koristeellinen rakennelma, kuin moderni veistos.

Vaaran mielikuvitus on ehtymätön ja rohkeus tavaton. Eräässä performansseistaan Vaara seisoo autiolla jäällä ja tutkii tienviittaa: Art vai Life, Taide vai Elämä? Luultavasti hän on kyennyt kulkemaan yhtä aikaa molempiin suuntiin.

Teksti: Pirjo Hämäläinen

Asiantuntijalausunto

// Peter Doroshenko

Roi Vaara on Euroopan ja kansainvälisessä mitassa merkittävä performanssi- ja tapahtumataiteilija. Roi Vaaran taiteella on käsittämätön kyky herättää keskustelua, ja se koskettelee häiriöille alttiin yhteiskunnan avoimia hermopäätteitä sellaisilla peruskysymyksillä kuin: Ovatko nämä teokset syvällisiä? Kannattaako niihin kiinnittää huomiota vai voiko ne suoralta kädeltä torjua? Ovatko teokset todella omakohtaisia? Mitä ne ilmaisevat? Ensi näkemältä Roi Vaaran taide näyttäytyy hyvin valmisteltuina tapahtumina. Mutta hänen ilmaisuunsa kätkeytyvä taituruus luo yllättäviä vaikutuksia ujuttamalla joukkoon ripauksen kokonaisuutta horjuttavaa mustaa huumoria. Juuri nyt kukaan muu ei ansaitse tätä palkintoa suuremmalla syyllä kuin Roi Vaara.

Peter Doroshenko

Taiteellinen johtaja

Doroshenko toimi Stedelijk Museum voor Actuele Kunst – S.M.A.K. – Gentin kaupungin nykytaiteen museon taiteellinen johtajana 2003-2005. Vuodesta 2005 yksityisen belgialaisen taidesäätiön asiamiehenä. Doroshenko on 15 viime vuoden aikana toiminut johtajana tai pääkuraattorina mm seuraavissa laitoksissa: Institute of Visual Arts, Milwaukee Contemporary Arts Museum, Houston Everson Museum of Art, Syracuse.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Markus Kåhre

Markus Kåhre

ARS FENNICA 2007

Kuvat sanovat enemmän kuin tuhat sanaa. Markus Kåhren teokset puolestaan väistävät kuvallisuutta. Teosten luonne ei tallennu kuviksi, eikä myöskään tiivisty sanoiksi. Ne viihtyvät odottavassa hiljaisuudessa.

Teokset

Galleria

Esittely

Markus Kåhre

Kuvat sanovat enemmän kuin tuhat sanaa. Markus Kåhren teokset puolestaan väistävät kuvallisuutta. Teosten luonne ei tallennu kuviksi, eikä myöskään tiivisty sanoiksi. Ne viihtyvät odottavassa hiljaisuudessa. Kåhren teosten kohdalla voi puhua veistoksista tai installaatioista, mutta se mitä teoksista jää mieleen ei ole niiden materiaalisuus. Se näyttää olevan asia, jonka taiteilija näyttää haluavan häivyttää teoksistaan, luopumatta esteettisyyden vaatimuksesta. Elementtien karsimisella taiteilija valmistaa katsojaa olennaiseen: kohtaamiseen teoksessa.

Kåhren teokset tavoittelevat sitä mitä kutsumme mahdottoman tavoitteluksi. Teosten ulkoisesti yksinkertaisilta vaikuttavien rakenteiden sisällä näyttää asuvan joukko arvoituksia. Niiden sisällä piilee Orfeuksen katse, joka hakiessaan Eyrydikeä manalasta menettää hänet. Katseen kohdetta ei voi tuoda mukanaan. Kåhren teokset paikantuvat muistijälkiin. Tuon jäljen voi tunnistaa tuoreeltaan hämmästyksenä teoksessa vierailleen kasvoilta. Hetken häivähdystä voi kutsua myös taiteeksi. Kåhren valmistamissa kohtaamisissa merkitys tiivistyy ohikiitävään hetkeen ennen katoamista näyttämöltä.

Kåhre jättää teoksensa nimeämättä. Nimen tilalle jää ajatusviiva. Se nostaa esille katsomiskokemuksen jakamattomuuden. Kenet katsoja sitten teoksissa tapaa? Teoksen vai taiteilijan? Vastaus löytyy läheltä, kysyjästä itsestään. Teoksen luoman auran sisällä se voi tuntua tyhjältä kololta rinnassa, menneeltä muistikuvalta tai pakenevalta varjolta. Kåhren luoma kokemuspiiri lähestyy kokeellista teatteriesitystä, jossa katsoja jotuu näyttämölle. Teos tuottaa illuusion luvallamme ja löytää meidät sen sisältä. Vuorotellen. Osallistavien teosten reaktiivisuus pysäyttää kommunikaatiopakon. Kåhren teoksia kuvaa yhtäaikaa visuaalisten elementtien vähäeleisyys ja sanomaton anteliaisuus. Ne luovat tilaa kokemuksen ehdottomuudelle ja löytämisen ilolle.

Teksti: Leevi Haapala

Asiantuntijalausunto

// Glenn Scott Wright

Koko Ars Fennica -palkintoon liittyvä löytöretki on ollut minulle erityisen palkitseva. En halua kuulostaa lattealta, mutta voin rehellisesti vakuuttaa, että valintaprosessin eri vaiheissa olen päättänyt antaa palkinnon joka ainoalle neljästä ehdokkaasta. Elina Brotherus, Markus Kåhre, Elina Merenmies ja Anna Tuori ovat kukin ilmentäneet vahvaa, omaperäistä lähestymistapaa ja luovaa otetta.

Tutustuminen näihin neljään taiteilijaan ja heidän työtapoihinsa on ollut minulle suurenmoinen tutkimusmatka, ja haluan kiittää heitä kaikkia. He ovat avuliaasti uhranneet minulle aikaansa ja antaneet arvokkaan lahjan, oman taiteellisen työnsä.

Jokainen, joka on tutustunut Kiasmassa nyt esillä olevaan erinomaiseen näyttelyyn – maailman taidemuseoiden joukossa Kiasma on muuten yksi suosikeistani – on varmasti sitä mieltä, että joka ainoa taiteilija, joka on saanut töitään tänne Ars Fennica -näyttelyyn, on jo sinänsä voittaja.

Koska minut on kuitenkin kutsuttu nimeämään joukosta yksi, olen päättänyt antaa palkinnon taiteilijalle, jonka työt herättävät minussa aitoa ihmetystä – harvinainen saavutus sinänsä – samalla kun ne kyseenalaistavat esittämistä, havaintoa ja merkitystä koskevia käsityksiä ja muotoja tavalla, joka on suorastaan yleismaailmallinen. Olen siksi iloinen voidessani ilmoittaa, että tämänvuotisen Ars Fennica -palkinnon saa Markus Kåhre.

Glenn Scott Wright

Johtaja, Miro Gallery

Glenn Scott Wright toimii yhtenä Victoria Miro Galleryn johtajana. Arvostettu Victoria Miro Gallery on yksi Euroopan suurimpia nykytaiteen gallerioita. Galleria edustaa näyttävää ryhmää menestyneitä kansainvälisiä taiteilijoita – niin asemansa vakiinnuttaneita kuin nousevia kykyjäkin. Galleria on ollut mukana toteuttamassa taiteilijoiden projekteja ja näyttelyitä moniin maailman tärkeimpiin museoihin.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Mark Raidpere

Mark Raidpere

ARS FENNICA 2008

Mark Raidpere (s. 1975) on työskennellyt valokuvaajana ja videotaiteilijana kymmenen vuotta. Hänen töidensä keskeisiä teemoja ovat runollisen ja käytännöllisen, henkisen ja fyysisen sekä roolin ja todellisuuden väliset erot ja konfliktit.

Esittely

Mark Raidpere

Mark Raidpere (s. 1975) on työskennellyt valokuvaajana ja videotaiteilijana kymmenen vuotta. Hän on muun muassa edustanut Viroa vuoden 2005 Venetsian biennaalissa.

Raidperen tuotannon teemat ovat ajan myötä uudistuneet ja muuttuneet. Aiempien omia ja perheen kipeitä kohtia käsittelevien lähikuvien jälkeen uusimpien teosten näkökulma on ollut kohdetta etäämpää katsova.

Hänen töidensä keskeisiä teemoja ovat edelleen runollisen ja käytännöllisen, henkisen ja fyysisen sekä roolin ja todellisuuden väliset erot ja konfliktit.

Teksti: Anu Allas

Asiantuntijalausunto

// Hou Hanru

Virossa vuonna 1975 syntynyt Mark Raidpere on teoksissaan sinnikkäästi ja johdonmukaisesti pyrkinyt etsimään dynaamista suhdetta oman identiteetin kehittymisen ja yhteiskunnallisten tapahtumien välille kylmän sodan jälkeisessä siirtymävaiheessa. Tärkeimpänä ilmaisuvälineenään Raidpere käyttää videota.

Taiteessaan hän pureutuu tutkimaan meidän aikamme rajuissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa elävien ihmisten psykologista maailmaa. Usein hän asettaa tutkimustyönsä ja tuotantonsa keskipisteeseen oman itsensä, perheensä ja tuttavapiirinsä. Äärimmäisen herkästi ja tehokkaasti hän paljastaa ne syvät ristiriidat ja vaikeudet, joita meistä jokainen kokee ja joiden kanssa on yritettävä tulla arkielämässä toimeen. Intiimeistä lähtökohdistaan Raidpere kuljettaa havaintonsa ja todistusaineistonsa edelleen kohti yhteiskunnallista maaperää; tärkeitä aiheita hänen taiteessaan ovat myös mm. yhteiskunnan marginaalissa elävät ihmiset, urbaani väkivalta ja katujen elämä.

Taiteilijan videokameran käytölle on tunnusomaista ilmaisun yksinkertaisuus, eleettömyys ja objektiivisuus, mutta samalla hän tulee vavahduttavasti paljastaneeksi yleisön katseelle inhimillisiä onnettomuuksia ja sosiaalisia murhenäytelmiä, joita kätkeytyy arkielämän epävarmuuden ja kommunikaatiovaikeuksien taakse.

Tästä kummallisesta olotilasta, joka on seurausta rajuista yhteiskunnallisista muutoksista, on kovaa vauhtia tulossa nykyajan ihmiskunnan perusolotila. Suuntaus on erityisen näkyvä ja voimakas Baltian maiden kaltaisissa entisissä neuvostotasavalloissa, joissa elämä on jatkuvaa identiteetin ja yhtenäisyyden etsintää sekasortoisessa tilanteessa ”vallankumouksen” jälkeen, kun on siirrytty neuvostojärjestelmästä liberaaliin kapitalistiseen globalisaatioon.

Raidpere, joka on kasvanut tämän ”vallankumouksen” keskellä, onnistuu taiteessaan tavoittamaan ajan jännitteet ja purkamaan ne näyttelytilaan. Yleisö liikuttuu Raidperen ensi näkemältä yksinkertaisista teoksista ja joutuu vääjäämättä hämmentyneeseen, joskus jopa huvittuneeseen mielentilaan – mutta kokemus on aina yhtä unohtumaton. Me elämme kaikki todellakin saman sekasorron keskellä.

Hou Hanru

Kuraattori, professori
Hou Hanru tunnetaan dynaamisena ja innovatiivisena kuraattorina ja taidekriitikkona, jonka ansioluettelo on pitkä ja maantieteellisesti laaja. Hän on on syntynyt 1963 Guangzhoussa (entinen Kanton) Kiinassa ja asunut Pariisissa vuodesta 1990. Vuodesta 2006 hän on toiminut alkaen San Francisco Art Institutessa. Aikaisemmin hän on toiminut professorina Amsterdamissa ja Antwerpenissa Belgiassa.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Jussi Kivi

Jussi Kivi

ARS FENNICA 2009

”Eniten minua kiinnostaa maisema”, toteaa kuvataiteilija Jussi Kivi. Hän myös retkeilee sitä kokemaan. Sen ei tarvitse olla kansallisromanttista koskematonta luontoa; se voi olla kulttuurin ja luonnon rajamaata – vaikkapa kaatopaikka.

Esittely

Jussi Kivi

Eniten minua kiinnostaa maisema”, toteaa kuvataiteilija Jussi Kivi. Hän myös retkeilee sitä kokemaan. Sen ei tarvitse olla kansallisromanttista koskematonta luontoa; se voi olla kulttuurin ja luonnon rajamaata – vaikkapa kaatopaikka.

Kivi tekee tutkimusretkillään muistiinpanoja: kirjoittaa, piirtää, kartoittaa, valokuvaa ja videoi. Osasta niistä tulee taideteoksia, esimerkiksi isokokoisia valokuvavedoksia. Kivi itse vertaa niitä vanhoihin laatukuviin.

Vaikka hän etsiikin estetiikkaa, niissä on kuitenkin mukana nykytaiteen tietoisuus: etäisyyden otto, ironisuus ja poliittisuuskin, joka näkyy myös Kiven kirjassa Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (2004).

Teksti: Otso Kantokorpi

Asiantuntijalausunto

// Vicente Todolí

Ars Fennica 2009 ­palkinnon saa Jussi Kivi. Sellaisen muistimaiseman rakentamisesta, jossa todellisuuden ja kuvitelman erottaminen toisistaan on mahdotonta (tai epäolennaista) – taideteokseksi, jossa tekijä on monien eri ilmaisukeinojen avulla luonut oman kosmologiansa, yhtaikaa sekä henkilökohtaisen, paikallisen että universaalin.

Vicente Todolí

Kuraattori, museon johtaja
Vicente Todolín ura kuvataiteen parissa ulottuu yli 20 vuoden ajalle. Hän ollut mm. IVAMin (Instituto Valenciano de Arte Moderno) pääkuraattori 1986-88 ja taiteellinen johtaja 1988-96. Hänet nimitettiin Tate Modern ­museon johtajaksi vuonna 2002. Aikaisemmin hän toimi Serralvesin nykytaiteen museon johtajana Portossa, Portugalissa.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.