Kuvanveistäjä Hanna Vihriälän teosten kantava voima on materiaalin tuntu. Hän käyttää niiden valmistamiseen epätavallisia materiaaleja kuten irtomakeisia, soraa ja akryylihelmiä, jotka hän pujottaa teräslankoihin valtaviksi riippuviksi ja ilmaviksi teoksiksi. Valmistus on vaativaa käsityötä: yhdessä teoksessa voi olla jopa 350 000 akryylihelmeä, joista muodostuu tiivis, mutta eloisa pinta. Teoksille on luonteenomaista vastakohtien välinen jännite: kestävä ja hauras, kova ja pehmeä.

Sisällöllisesti lähtölaukauksena toimivat arjen havainnot, jotka voivat liittyä esimerkiksi rikkaruohoon, tupakkataukoon tai Mercedes-Benz-autoon. Arkisuudesta huolimatta Vihriälän teokset ovat äärimmäisen henkilökohtaisia mutta silti yleismaailmallisia; vanhemman kuolema, lapsuuden maisema tai ahneus herättävät tunteita, joihin moni voi samaistua.

Arvotonkin esine voi paisua valtavaksi ja saada unenomaisia ja epätodellisia piirteitä. Vihriälän kuvallinen ilmaisu löytää muotonsa jostain grafiikan, maalauksen ja veistoksen välimaastosta. Teokset puhuttelevat monia eri aisteja, kuten 200 000 makealta tuoksuvasta irtokarkista muodostuvassa jättimäisessä ruusussa, joka ilmaisee halun, nautinnon ja kiusauksen teemoja.

Vihriälä on toteuttanut lukuisia julkisia teoksia kouluihin ja sairaaloihin eri puolille Suomea. Korostetun paikkasidonnaiset teokset lainaavat mittasuhteet ja joskus sisällön ja materiaalitkin sijoituspaikastaan. Vihriälä käyttää teoksissa myös pronssia, valurautaa, alumiinia ja messinkiä esimerkiksi sijoittaessaan eläinten neniä aakkosjärjestykseen alakoulun seinälle. Lisäksi hän osallistaa tekoprosessiin usein myös paikallisia asukkaita, jotka lahjoittavat teokseen esimerkiksi vaaleanpunaisia leluja, neulepuikkoja, muovikorkkeja, kännykkäkoteloita, imupillejä ja palloja, joista rakentuu valtavan kokoinen, nuorekas ja lentävä sydän.

Hanna Vihriälä (s. 1974 Oulaisissa, asuu ja työskentelee Tampereella) valmistui kuvanveistäjäksi Helsingin Kuvataideakatemiasta 2003. Hänellä on myös aiempi kuvanveistotutkinto Viron taideakatemiasta. Hänen teoksiaan on nähty vuodesta 1999 lähtien muun muassa Galleria Sculptorissa, Galleria Forum Boxissa Helsingissä ja Nykytaiteen museo Kiasmassa. Vihriälän teoksia on Konstsamfundetin / Amos Rexin, Nykytaiteen museo Kiasman ja Wäinö Aaltosen museon kokoelmissa.

Jani Ruscica työskentelee liikkuvan ja painetun kuvan, kuvanveiston sekä esitystaiteen keinoin. Taiteilijan työskentelylle keskeistä on merkitysten kerroksellisen, liukuvan ja epävarman luonteen tarkasteleminen: teoksissa asiat muuttavat jatkuvasti muotoaan, ne venyvät, taipuvat ja ylittävät totuttuja ajallisia, tilallisia ja kehollisia rajoja. Tutulta vaikuttavat fragmentaariset merkit ja kuvat tuntuvat lipeävän Ruscican teoksissa, muuttuvat lukukelvottomiksi ja antavat tilaa kokemukselliselle ja määrittelemättömälle. 

Ruscican veistokselliset videoteokset sekä paikkasidonnaiset muraalit materialisoituvat aina suhteessa tilaan ja arkkitehtuuriin ja horjuttavat eri tavoin katsojan kehollista kokemusta ympäröivästä tilasta. Taiteilijan puupiirroksissa ja muissa painotöissä käyttämät kollaasin ja figuratiivisen abstraktion tekniikat ovat avoimia tulkinnalle, ja toimivat visuaalisina ja materiaalisina keskustelunavauksina, jotka tasapainoilevat erilaisten koodistojen ja esittämisen tapojen ristivedossa, ja haastavat tapojamme yksiselitteisesti purkaa niiden merkityksiä. 

Ruscican teoksille keskeistä onkin kiinnittää erityistä huomioita juuri niihin hetkiin, jotka lankeavat kaksinapaisuuksien ja määritelmien väliin tai jopa niiden ulkopuolelle. Taiteilijan teoksissa merkitykset purkautuvat ja muotoutuvat yhä uudelleen, piirtäen selkeän subjektin sijaan kuvaa erilaisten visuaalisten ja materiaalisten ilmiöiden suhteellisuudesta. Hänen taideteoksensa kieltäytyvät leikkisällä performatiivisuudellaan kaikenlaisista valtasuhteille alttiista kategorisista määritelmistä, ja pyrkivät sen sijaan aktivoimaan visuaalisille ilmiöille ominaista monimerkityksellisyyttä ja ristiriitaisuutta, ja antamaan tilaa hybridimäisyydelle, moninaisuudelle ja rajattomalle muutokselle.

 Jani Ruscica (s. 1978, Suomi/Italia) asuu ja työskentelee Helsingissä. Hän on opiskellut kuvanveistoa Chelsea College of Art & Designissa Lontoossa (kandidaatin tutkinto 2002) sekä mediataidetta Kuvataideakatemiassa Helsingissä (maisteritutkinto 2007). Ruscica on pitänyt useita yksityisnäyttelyitä, viimeksi Helsingin Taidehallissa (2022) ja 1646 Art Spacessa Haagissa (2021). Hänen teoksiaan on nähty laajasti kansainvälisissä ryhmänäyttelyissä, esim. Kiran Nadar Museum, New Delhi (2023); 6. Dhaka Art Summit, Bangladesh (2023); HAM Helsingin taidemuseo (2023); MMOMA, Moskovaa (2021); AGWA, Perth (2020); ja 1. Riian biennaali (2018). Ruscican teoksia on mm. Centre Pompidoun, Saastamoisen säätiön ja Kiasman kokoelmissa. Ruscicalle myönnettiin William Thuring -pääpalkinto vuonna 2018.

Luonto näyttäytyy Roland Perssonin maalauksellisissa silikoniveistoksissa ja suurissa installaatioissa samanaikaisesti tuhoisana ja rakentavana. Hänen todellisuuskuvauksiinsa sekoittuvat surrealistiset, unenomaisiset elementit. Kasvit ja eläimet vaikuttavat usein siltä kuin ihminen olisi vääristänyt ja pahoinpidellyt niitä. Persson on jo pitkään ollut kiinnostunut ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta sekä luonnosta symbolien lähteenä. Monesti hänen kuvakielensä lähtökohtana on eräänlainen luonnontieteellinen luokittelu. Taiteilija ei kuitenkaan kuvaa luontoa vain sen itsensä tähden, vaan luonto toimii myös heijastuspintana alitajunnalle ja tunteille sekä vertauskuvien tapahtumapaikkana. Persson hyödyntää työssään esineitä tai luonnon fragmentteja, joihin hänellä on erityinen suhde tai joiden parissa hän on kasvanut. Teokset voivat myös käsitellä henkilökohtaisesti latautuneita tarinoita tai fantasioita.

Persson on pitkään käyttänyt työssään silikonikumista tehtyjä valoksia, jotka hän maalaa sisältä saadakseen niihin aidon orgaanisen tunnun. Sattumalla on silikoniveistosten valmistamisessa ratkaiseva rooli, se on jo sinänsä osa esteettistä ilmaisua. Persson tunnetaan Ruotsissa myös monista julkisista töistään. Silikonista tai maalatusta pronssista ja alumiinista valmistetut teokset viestivät muun muassa leikkisyyttä, naisellisuutta, väriä ja käsitteellisyyttä. Piirtäminen on Perssonille kaiken perusta. Kellastuneelle paperille toteutetut suurikokoiset piirrokset on tehty hitaasti piste pisteeltä, olipa kuva-aiheena kaktus, eläimen anatomia tai luuranko lasikaapissa. Piirrokset täydentävät veistoksia, ne ovat eräänlaisia viittauksia tieteen kaltaiseen pyrkimykseen tai selitykseen jostain, jonka voimme vain aavistaa.

Roland Persson (s. 1963) asuu ja työskentelee Tukholmassa. Hän valmistui Uumajan taidekorkeakoulusta 1993 ja jatkoi opintoja Tukholman kuninkaallisessa taidekorkeakoulussa. Korkeakouluopintojen lisäksi hän on kiinnostunut teoreettisesta psykoanalyysista, joka näkyy teosten alitajuntaisessa ja analyyttisessa sisällössä. Perssonin teoksia on nähty useissa yksityis- ja ryhmänäyttelyissä Pohjoismaissa ja Euroopassa, sekä myös Venäjällä ja Aasiassa. Suomessa hänen teoksiaan on ollut esillä museonäyttelyissä Amos Rexissä ja HAM Helsingin taidemuseossa vuonna 2024 sekä yksityisnäyttelyssä Kuntsin modernin taiteen museossa Vaasassa vuonna 2023.

Ragna Bleyn suurikokoisille maalauksille ovat ominaisia orgaaniset ja muuttuvat muodot, jotka antavat tilaa sattumalle ja hallitsemattomuudelle. Teokset häilyvät esittävän ja hahmottoman välimaastossa. Bleyn äärimmäisen kokeellinen tuotanto käsittää myös veistoksia ja performansseja, joiden keskeisiä tekijöitä ovat kieli ja teksti. Tilallisuudella on suuri merkitys Bleyn teoksia katsottaessa. Maalaukset voivat esimerkiksi keinahdella tilassa selät vastakkain teräslangoille ripustettuna, mikä luo niiden tarkastelemiselle ja kokemiselle toisenlaiset ehdot.

Bley työskentelee Oslossa sijaitsevan työhuoneensa lattialla, jossa hän kaataa ja raaputtaa värikerroksia muun muassa purjekankaalle. Hän työstää myös paksua emalimaalia PVC-muoville, jolloin väri ei imeydy pintaan vaan kohoaa esiin veistoksellisesti. Bley on myös ommellut kankaisiin taskuja, jotka hän täyttää orgaanisilla materiaaleilla kuten teelehdillä, kuivatuilla vadelmilla ja kurkumalla. Teokset on sitten sijoitettu ulkotiloihin, jolloin sään vaikutus muuttaa aiheet eläviksi.

Bleyn taiteessa ei kuitenkaan ole kyse vain värin elävyydestä ja ominaisuuksista, tärkeää on myös sirpaleinen aiheisto, joka tihkuu esiin viittauksina esimerkiksi tieteiskirjallisuuteen, tieteeseen ja taidehistoriaan. Teoksen lähtökohta on usein henkilökohtainen ja tunnepitoinen, intuitioon ja keholliseen kokemukseen nojaava prosessi. Taiteilija tutkii ahkerasti luonnostelemalla muotoja ja yhdistelmiä, jotta hän löytäisi moniselitteisiä tiloja tai tilanteita. Maalauksista syntyy vaikutelma, että kuva-aihe olisi vangittu kankaalle jonkin määrittelemättömän eliön kaltaisena, koska se kehittyy ja muotoutuu hitaasti maalausprosessin aikana. Teosten orgaaniset muodot voi nähdä yhteisöllisinä ameeboina, yhtä aikaa sekä suurena kehona että pieninä erillisinä yksikköinä, joiden kautta Bley kyseenalaistaa yhteiskunnassamme tavanomaisen kahtiajaon yksilöiden ja ryhmän välillä.

Ragna Bley (s. 1986, Ruotsi) asuu ja työskentelee Oslossa. Hänellä on kuvataiteen kandidaatin tutkinto Oslon taideakatemiasta (2011) ja kuvataiteen maisterin tutkinto Lontoon Royal College of Artista (2015). Bleyn yksityisnäyttelyitä on nähty Malmön taidehallissa Ruotsissa, Kunstnernes Husissa ja OSL Contemporaryssä Oslossa, Kunsthuset Kabusossa, Øystesessa Norjassa, Downs & Rossissa New Yorkissa sekä Pilar Corrias galleriassa Lontoossa. Hänen teoksiaan on useissa kokoelmissa, mm. Henie Onstad Kunstsenter, Kistefos Museum, Kansallismuseo ja Astrup Fearnley -museo Norjassa, sekä Moderna Museet, Malmön taidemuseo ja Statens Konstråd Ruotsissa.

Multimediataiteilija Camille Norment tutkii teoksissaan kulttuurisen psykoakustiikan käsitettä sekä esteettisenä että käsitteellisenä viitekehyksenä. Hän määrittelee tämän termin sosiokulttuuristen ilmiöiden tutkimiseksi äänen ja musiikin avulla – erityisesti äänen ja sosiaalisen ilmiöiden dissonanssia, mikä toimii äänen kautta kehon, mielen ja yhteiskunnan voimana. Hän säveltää muodoilla, kuten äänitteet, installaatiot, piirrokset ja live-esitykset ja soveltaa kulttuurisen psykoakustiikan käsitettä kriittisissä taideteoksissaan, jotka keskittyvät siihen, miten muoto, tila ja katsojan ruumis luovat elämyksiä, jotka ovat sekä somaattisia että kognitiivisia.

Normentia on koko hänen uransa ajan kiehtonut ns. ”kulttuurinen psykoakustiikka” eli sosiokulttuuristen ilmiöiden tutkiminen kehoon, mieleen ja yhteiskuntaan vaikuttavien äänten kautta. Tätä konseptia käyttäen hän luo kriittisiä taideteoksia, joissa konteksti, muoto, tila ja katsojan keho muodostavat yhdessä kokemuksia, jotka ovat niin somaattisia kuin kognitiivisiakin.

Normentilla on vahva tanssillinen ja musiikillinen tausta. Hänellä on taiteiden kandidaatin (B.A.) tutkinto University of Michiganin kirjallisuustieteen ja taidehistorian laitokselta huippulahjakkaiden opiskelijoiden erikoislinjalta. Hänellä on myös kaksi maisteritutkintoa (taide ja interaktiivinen viestintä) New York Universitystä ja jäsenyys newyorkilaisen Whitney-museon arvostetussa Independent Study Program ohjelmassa.

Camille Norment on syntynyt Silver Springissä, Marylandissä Yhdysvalloissa vuonna 1970. Hän on opiskellut interaktiivisia tekniikoita New York Universityssä ja kirjallisuustiedettä ja taidehistoriaa University of Michiganissä. 1990-luvun loppupuolella Norment työskenteli Interval Research tutkimuslaboratoriossa, jossa muun muassa manipuloitiin mediaa haptisella teknologialla. Norment edusti Norjaa vuoden 2015 Venetsian biennaalissa ja on sen jälkeen osallistunut myös Kochi-Muzirisin (2016), Montréalin (2016), Lyonin (2017) ja Thaimaan (2018) bienniaaleihin.

Norment on tehnyt myös useita tilaustöitä julkisiin tiloihin, kuten ääni-installaation ”Within the Toll” (2011) Henie Onstad Kunstsenteriin. Hänen vuoden 2008 työnsä ”Triplight” oli esillä MoMA:n näyttelyssä ”Soundings: A Contemporary Score” sisäänkäynnin yhteydessä vuonna 2013. Norment toimii tutkimusvararehtorina Oslon kansallisessa taideakatemiassa. Hän asuu Oslossa.

Škarnulyte´n viime vuosien elokuvissa on usein kohtauksia, joissa neuvotellaan ajankohtaisista poliittisista kysymyksistä, jotka häilyvät ihmisten ja ei-inhimillisten maailmojen välillä ja hämärtävät geologisten, ekologisten ja kosmisten voimien välisiä rajoja. Hän käsittelee historiallisen ajanjaksomme perusongelmia: ilmastonmuutosta ja ihmiskunnan tulevaisuutta. Hän asettaa nämä vastakkain tutkiessaan elokuvan keinoin erilaisia kertomuksia, jotka samanaikaisesti pysyvät avoimina mutta sulautuvat yhteen.

Taiteilija lähtee etsimään totuutta ja näyttää meille antologian, joka koostuu erilaisista historioista. Škarnulyten runolliset lavastukset jättävät jälkeensä mietiskelevän ahdistuksen, joka syntyy kun kohtaamme kaiken meitä suuremman, elämää suuremman – uhkaavan ilmastokatastrofin, luonnonilmiöt ja ideologiset rakenteet.

Vilnassa, Liettuassa vuonna 1987 syntynyt Škarnulytė on henkeen ja vereen tutkimusmatkailija – rooli, joka on välttämätön taiteilijalle, jonka ensisijaiset huolenaiheet ovat globaaleja. Italiassa ja Norjassa kouluttautunut ja työskennellyt Berliinissä ja Tromssassa työskentelevä Škarnulyte ammentaa inspiraatiota eri tavoin riutuneista, ekologisesti ainutlaatuisista paikoista, niin kaukaisista ja historiallisista kuin napapiiri, Amerikan lännen aavikot, Lähi-idän autiomaat, Euroopan ydinvoimalat, Kylmän sodan tukikohdat, meriin kadonneet muinaiset sivilisaatiot ja afoottiset vyöhykkeet. Häikäisevällä tavalla hän yhdistää näiden alueiden historiallisen merkityksen kvantti- ja mikroskooppisiin ilmiöihin, joka muodostavat maailman äärettömän pienet rakennuspalikat, elokuvallisella visiolla, joka skaalaa mikroskooppista pienemmän ja tähtitieteellisen.

Nämä maantieteelliset alueet ja ulottuvuuskerrokset toimivat konteksteina hänen spekulatiivisille ”arkeologisille” elokuvilleen, jotka pohtivat nykymaailmaa kuvitellun tulevaisuuden näkökulmasta, jossa tietoinen olento tutkii kriittisesti antroposentrisen nykyisyyden pitkän aikavälin ekologisia seurauksia. Sellaisenaan ne esiintyvät viitepisteinä hänen meditatiivisissa teoksissaan, jotka usein asettavat nykyajan myyttejä – kuten ydinajan mystiikkaa – geologisen syvän ajan suurempaan kontekstiin kysyäkseen, miten me päädyimme tähän?

Lap-See Lam käyttää fiktiota työkaluna ja kiinalaisten ravintoloiden sisustuksen omaleimaista estetiikkaa muodollisena kielenä ja saa meidät tietoisiksi näiden huoneiden kulttuurihistoriasta ja siitä, kuinka paikan idea rakentaa käsityksiä kulttuurisesta identiteetistä ja kuulumisesta. Hänen työnsä muodostaa laajennetun antropologisen tutkimuksen, joka tutkii kieltä, identiteettiä ja kulttuurihistoriaa kuvanveiston ja VR-tekniikan avulla. 

Lap-See Lamin installaatiot tutkivat identiteetin ja kulttuurillisten rakenteiden ongelmia Ruotsin kiinalaisväestön perspektiivistä. Hän ammentaa aiheita usein sukunsa historiasta, kuten videoinstallaatiossa ja 3D-filmissä Mother’s Tongue (2018), jonka hän on tehnyt ohjaajaserkkunsa Wingyee Wun kanssa. Teoksessa kuvataan kulttuurillisesti uhanalaisten kiinalaisten ravintoloiden elämää, ja sen taustalla ovat Lap-See Lamin perheen kokemukset ravintoloitsijoina Tukholmassa. Hän yhdistää visuaalisen kerronnan fiktiivisiin monologeihin, joita ravintoloissa työskentelevät naiset kolmessa sukupolvessa kertovat. New Yorkin Performa 19 biennaaliin tuotettu Phantom Banquet (2019) jatkaa samaa teemaa. Tässä teoksessa Lam tutkii ruotsinkiinalaisten ravintoloiden palvelukulttuuriin liittyvien perinteiden kautta, kuinka keinotekoisesti luodut ympäristöt voivat muokata ihmisen identiteettiä. Vuonna 2020 amerikkalainen Forbes-lehti nimesi Lamin erääksi Euroopan lupaavimmista nuorista taide- ja kulttuurihenkilöistä.

Lap-See Lam on syntynyt Tukholmassa vuonna 1990. Vuonna 2023 hänellä on yksityisnäyttelyt Portikusissa, Frankfurtissa, ja Studio Voltairessa, Lontoossa. Hänen yksityisnäyttelyitään on järjestetty viime vuosina muun muassa Bonnierin taidehallissa (2022), Trondheimin taidemuseossa (2021), Skellefteån taidehallissa (2019), Malmön nykytaiteen museossa (2018–2019) ja Bonnierin taidehallissa (2018). Yhteisnäyttelyihin hän on osallistunut esimerkiksi Berliinin nykytaiteen keskuksessa KINDLissä (2022), Power Station of Art museossa Shanghaissa (2021-2022), PinchukArtCentressä (2021), Uppsalan taidemuseossa (2020), Performa 19:ssä New Yorkissa (2019), pariisilaisessa nykytaiteen museossa Fondation Cartierissa järjestetyssä Metamorphosis – Art in Europe Now näyttelyssä, jossa hän oli ehdolla Global Fine Art Award palkinnon saajaksi (2019), Luulajan biennaalissa (2018), Kópavogurin taidemuseossa (2018), newyorkilaisessa Kendra Jayne Patrick galleriassa (2018) ja Charlottenborgin taidehallissa Kööpenhaminassa (2017).

Lam voitti Dagens Nyheterin kulttuuripalkinnon vuonna 2021 ja sai Maria Bonnier Dahlinin säätiön apurahan vuonna 2017. Vuonna 2021 hän oli ehdolla Future Generation Art Prize palkinnon saajaksi.

Minulle ajatus itseään ylläpitävästä järjestelmästä on enemmän kuin narratiivinen työkalu erilaisen ekologisen mittakaavan pohtimiseen. Elämme selvästi symbioottista elämää, jossa ainoa vakio on keskinäinen riippuvuus. Suuri osa työstäni koskee näitä huokoisia, liminaalisia tiloja, joissa eri järjestelmien väliset rajat ovat epäselviä. Studiolla kokeilen kuitenkin ideaa ylläpitää tiettyjen materiaaliyhdistelmien elämää lasiastiassa. Suljin suomaisen metsäekosysteemin umpinaiseen lasiastiaan kahdeksantoista kuukautta sitten. Kukoistavan tasapainon saavuttaminen siihen on erittäin herkkä prosessi.

Laitisen kerroksellisissa ja moniaistisesti vetoavissa installaatioissa siirrytään saumattomasti mikroskooppisen pienistä hiukkasista yhteiskunnallisiin kysymyksiin sekä mytologioihin. Teokset pyrkivät ehdottamaan tilanteita ja reseptejä kohtaamisille, joissa eri elämänmuodot ja materiaalit näyttäytyvät yhteenkietoutuvana jatkumona. Jatkuva muutos ja materiaalinen läpinäkyvyys ovat teosten keskeisiä piirteitä. Vaikutteita taiteilija on saanut esimerkiksi tieteiskirjallisuudesta ja tieteenfilosofian suuntauksista, joiden avulla pyritään hahmottelemaan uudenlaisia tapoja yhteiselolle maapallolla.

Maalatessa näkee, miten kuva hahmottuu sillä meille on luontaista nähdä pelkkä tahra tai muutama siveltimen veto kuvana. Katseemme pyrkii jatkuvasti tulkitsemaan, antamaan merkityksensä sille, mitä se havaitsee. Milloin on se hetki, kun samankaltaisuus alkaa tai päättyy? Haluaisin nähdä sen hetken, jolloin maali alkaa viitata, muistuttaa jotain muuta kuin itseään. Siksi pyrin antamaan vain tarpeellisen määrän viitteitä. Minä vihjaan.

Taiteilija muuttaa jokapäiväiset aiheet, kuten sisätilat, maisemat, henkilökohtaiset tavarat ja hahmot kaikkea muuta kuin tavalliseksi harkitulla sommittelulla ja materiaalien käytöllä.

Alftan suunnittelee kunkin teoksen ennalta. Jokainen kuva perustuu muistiinpanoihin ja tarkkaan piirustukseen.  Työhuoneella syntyy lähikuvia, jotka haastavat katsojan pohtimaan aiheen lisäksi ­sitä, mitä maalauksen ulkopuolelle jää.

Alftanin teokset ovat luonteeltaan esittäviä, mutta hipovat myös abstraktiota hänen tutkiessaan häilyvää tilaa, jossa materiaalille sallitaan tulkinnanvapaus. Katkonaiset siveltimen vedot naamioituvat neuleeksi, mustat kaaret muuttuvat kajaaleiksi ja läpikuultavat värit kuvastaa heijastuksia peilissä tai veitsenterällä.

Intiimit maalaukset kuvailevat näkyvää maailmaa sen sijaan, että näyttäisivät siltä. Toistuvat kuva-aiheet kuten ikkunat, oviaukot, sekä rajaukset teosten sisällä viittaavat niin kirjaimellisesti, kuin vertauskuvallisesti katsomiseen.

Magnus Wallinin taiteen keskipisteenä on keho. Teoskirjo on laaja: 3D-animaatioita, esimerkiksi Exit (1997, jossa Hieronymus Boschin maalausten rammat ja vammaiset pakenevat tulta tietokonepeliä muistuttavassa animaatiossa); teoksia, joiden materiaaliluettelot kuulostavat makaaberilta runoudelta: ”Kolme 220 cm:n korkeudelle kiinnitettyä ihmisen pääkalloa”, joiden pyöreisiin, neliskulmaisiin ja tähden muotoisiin aukileisiin käyvät oikean muotoiset palikat (Method, 2011); teoksia, jotka näyttävät, kuinka hyvin totalitaarinen poliittinen ja esteettinen representaatio on sopinut yhteen tieteen normittavan inhimillisyysvajeen kanssa; ja teoksia, jotka paljastavat kehon haavoittuvuuden tuntoja – kuten I live here (1994), jonka katsojan on painauduttava seinää vasten välttyäkseen kiukkuisen koiran hyökkäyksiltä.

Wallin ei korosta ainoastaan kehon suhdetta normeihin, vaan myös sitä, miten monet erilaiset kehot voivat avata meille uusia ymmärryksen muotoja. Educated (2007) on kuvattu lämpöherkälle infrapunafilmille, jolla näkyy pelkkä terminen keho, ja sen käytös ja rajautuminen tilassa poikkeavat täysin tavallisesta näkyvästä kehosta. Usein käytöksen eri osa-alueita ilmentävät luurangot, kuten teoksessa Colony (2009), jossa ne elävät jäisessä maisemassa paleltumatta, ja niiden luuydin näyttää tuottavan veren sijasta sukupuolista halua; elimet tavoittelevat usein suhteita ja intohimoa, kuten teoksessa Elements (2011), jossa erilliset elimet odottavat paikkaansa organismissa, jota Wallin on nimittänyt ”sosiaaliseksi kehoksi” (esimerkiksi hengittävät seinät Exercise Parade -teoksessa vuodelta 2001).

Wallinin installaatioissa elokuvista tulee fyysisempiä ja objekteista elokuvallisempia kuin ne muuten olisivat, ehkä siksi, että katsoja kokee kiihdyttävän materiaalin kehossaan, ja uudelleen katsoessa kuvat tuntuvat yhtä vierailta kuin kameran otokset. Teoksessa Unnamed (2016, 2017) hän saa lääkärikirjojen valokuvat ruumiillisista poikkeavuuksista muuttumaan niin, että ne alkavat muistuttaa liikkuvaa kuvaa, ja liikkuvassa kuvassa representaatio muuttuu eläväksi kehoksi. Se häkellyttää. Toisinaan animaatio on onnistunut vain ripustamalla projektorit köysiin niin, että kuva alkaa hiljaa liikahdella, ja kehot näyttävät hengittävän ja tuijottavan katsojaa. Työskentelyn tarkkuus yltää katsojan sieluun. Teosten vaativuus on juuri tässä: katso kuin olisit ihminen!