Heli Hiltunen

Heli Hiltunen

ARS FENNICA 2001

Heli Hiltusen työt ovat etupäässä moniosaisia teossarjoja, joissa pienet työt yhdistyvät laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Hiltusen aiheet liittyvät usein muistiin, rakkauteen ja aistilliseen läheisyyteen. Teokset ovat henkilökohtaisen ja perheen historian dokumentteja, mutta myös tarinoiden kerronnan välineitä.

Teokset

Galleria

Esittely

Heli Hiltunen

Heli Hiltusen työt ovat etupäässä moniosaisia teossarjoja, joissa pienet työt yhdistyvät laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Hiltusen aiheet liittyvät usein muistiin, rakkauteen ja aistilliseen läheisyyteen. Teokset ovat henkilökohtaisen ja perheen historian dokumentteja, mutta myös tarinoiden kerronnan välineitä. Uusimmissa maalauksissaan Hiltunen on keskittynyt maisema-aiheeseen. Töiden lähtökohtana voi olla lapsuuden muisto tai vähäpätöisestä lätäköstä otettu valokuva. Taiteilijan käsittelyssä aiheet muuttuvat, fragmentoituvat ja etääntyvät esikuvistaan. Heli Hiltusen siveltimenjälki on kiehtovan kaksijakoinen: samalla kun se on fyysinen ja aistikas on se myös keveän aineeton, piirre mitä lukuisat hienostuneet harmaan eri vivahteet korostavat. Tuloksena on himmeää, intensiivistä valoa hohtavat, ikään kuin harson läpi nähdyt iättömät maisemat.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Heli Rekula

Heli Rekula

ARS FENNICA 2002

Rekula tekee enimmäkseen video- ja valokuvateoksia, usein lavastettuja valokuvia. Hänen tavallisimpia aiheitaan on naisen vartalo ja naisen monet roolit: yksin ja ryhmässä. Tärkeimpiä teemoja ovat viattomuus ja sen menetys, puhtaus ja epäpuhtaus, sekä näiden käsitteiden välisen rajan vetäminen.

Teokset

Galleria

Esittely

Heli Rekula

Heli Rekula valmistui Lahden muotoiluinstituutin valokuvauslinjalta vuonna 1991. Rekula tekee enimmäkseen video- ja valokuvateoksia, usein lavastettuja valokuvia. Hänen tavallisimpia aiheitaan on naisen vartalo ja naisen monet roolit: yksin ja ryhmässä. Tärkeimpiä teemoja ovat viattomuus ja sen menetys, puhtaus ja epäpuhtaus, sekä näiden käsitteiden välisen rajan vetäminen.

Rekula tarkastelee ihmistä kulttuurisena eläimenä. Hän kyseenalaistaa tavan, jolla kulttuuri muovaa ihmisen luontaista seksuaalisuutta ja aggressioita. Uskonto on yksi tapa hallita ihmistä: se verhoaa kehon normeilla ja tabuilla.

Maisemakin kuuluu Rekulan aiheisiin. Hänen maisemavalokuvansa ovat luonteeltaan lähes uskonnollisia, kuin jonkin tuntemattoman uskonnon alttareita. Ne esittävät toisaalta puhdasta luonnonmaisemaa, jossa ihmiskäden jälki ei näy, ja toisaalta autonrengasvuoria tai haaksirikkoutuneita laivoja. Muodot ja materiaalit korostuvat Rekolan maisemavalokuvissa.

Taiteilija on osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin ulkomailla, ja hänen videoteoksiaan on esitetty monilla filmifestivaaleilla Suomessa ja ulkomailla.

Teksti: Marja Sakari

Asiantuntijalausunto

// Robert Storr

Heli Rekula on epävarmuuksien taiteilija. Hänen valokuviensa ja videoidensa yksinkertainen tyylikkyys vangitsee paikkoja tai olotiloja, joiden katsojat tehdään yhtäkkiä tietoiseksi ympäröivästä maailmasta – puuskittaisesta tuulesta ja vaihtelevasta valosta merellä ja sen taustalla näkyvällä saarella videossa Landscape No 20 An Tiaracht, tai toisen olennon läsnäolosta heidän edessään videossa Maailmojen välissä, kuitenkin kasvavan epävarmuuden vallassa ja hiljaisen huolestuneina siitä, onko tuohon haaveiden paikkaan mitään pääsyä tai onko tuohon eloisaan havainnoituun henkilöön mitään todellista yhteyttä.

Rekula on tässä mielessä etäisyyksien taiteilija, joka tuo esiin mahdollisuuden ihmisten ja luonnon tai ihmisten ja toisten ihmisten väliseen kommunikointiin mutta jonka tarkka ilmaisuvälineensä hienosäätö – kiinteä polttopiste liikkumattoman maiseman yhdestä ainoasta kohdasta tai yhtäläisen kiinteä katse kiinnitettynä kiihtyneeseen hahmoon, joka liikuskelee kameran tähtäimessä ja katoaa siitä vain tullakseen uudelleen näkyviin ja taas lähteäkseen – kaikki tämä auttaa eristämään yksittäisen katsojan omaan tilaansa ja valpastuttaa hänet oman liikkumisensa, oman keskittymiskykynsä suhteen, tarkkailemaan omaa kykyään yksinkertaisesti ”olla” ajassa ja tilassa, omaa itsehillinnän kapasiteettiään.

Tällä tavoin Rekula käyttää näkemisen tekniikkaa kehittääkseen katsojassa veistoksellista tietoisuutta, jossa katsojan ruumiista tulee hankalasti paikannettava kohde suhteessa esineisiin, jotka silmä näkee mutta joista se ei aivan pysty saamaan otetta tilassa, jossa hajavalaistus, seinän vaimeat sävyt, hiukan rakeiset valokuvat ja hiukan rakeiset videokuvat luovat lähes ajelehtivan todellisuuden, joka hengittää – niin kuin tuulet veden yllä – ja tarjoaa osittaisen pääsyn toisiin vallattuihin tiloihin – hätääntyneelle nuorelle miehelle kuuluviin – mutta jonka outo aineettomuus ja tunnelma eivät sisällä muuta ruumista kuin katsojan, ei mitään muuta konkreettista esinettä kuin videoilluusiota synnyttävän mekaanisen laitteiston.

Niinpä vaikutus joka saadaan aikaan on heti mietiskelevä – aina levolliseen romanttisuuteen saakka – ja hienoisesti mutta itsepintaisesti levottomuutta herättävä, kun hyväksyy sen tosiasian, ettei mitenkään voi ”asettua” suhteeseen luonnon kanssa näiden kuvien avulla – joihin muuten sisältyy kuvia rannalle riviin ajetuista autoista mahtavien näköalojen edessä ikään kuin ne olisivat ajoneuvojen falangi, joista kullakin on oma pysäköintiruutunsa drive-in-elokuvateatterissa – eikä mitenkään voi murtautua kuvaruudun läpi autistisen miehen luo, koska on vankina häntä pimennetystä huoneesta katselevan katsojan sulkeutuneisuudesssa.

Aiheen huomioon ottaen hätkähdyttävän epäsentimentaalisina Rekulan valokuvat ja videot ovat samalla kertaa ajatuksia herättäviä ja haastavia. Sillä juuri kun ne kutsuvat mukaansa, ne tekevät hankalaksi tietää missä itse niiden suhteen on. Ja juuri kun ne näyttävät houkuttelevan eläytyvään kohtaamiseen kuvaamansa kontekstin kanssa, ne estävät kaiken sellaisen itsen projisoinnin pakottaen katsojat turvautumaan omiin voimavaroihinsa ja palauttaen heidät harkitsemaan, minkä vuoksi he niin kovasti haluavat samaistua kuviin, jotka määritelmällisesti näyttävät ikuisesti heidän ulottumattomissaan olevilta tilanteilta. Rekula tunnustaa nämä kaipauksen ja katkoksen väliset vaihtokaupat, pitäen kuvienteon perusedellytyksenä katsomista ja osallistumista tiukassa pinteessä, ja hän liittää tämän tietonsa kokemukseen, jota hän välittää formaalisesti täsmällisillä ja aidon liikuttavilla ja kuitenkin ehdottoman tietoisilla ja jopa itse keinojen suhteen kriittisillä tavoilla, joita hän käyttää luodakseen illuusion ”paikalla olosta” ja ”mukana olemisesta”.

Robert Storr

Kuraattori, taiteilija
Robert Storr on taiteilija ja kriitikko sekä New Yorkin Modernin taiteen museon maalaus- ja veistotaiteen osaston vanhempi kuraattori. Hän luennoi ahkerasti sekä kotimaassaan että ulkomailla. Hän on opettanut maalausta, piirustusta, taidehistoriaa ja -kritiikkiä useissa yliopistoissa ja taidekouluissa, mm. Rhode Island School of Designissa, Tyler Art Schoolissa ja New Yorkin yliopiston kuraattorien koulutusohjelmassa.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Anu Tuominen

Anu Tuominen

ARS FENNICA 2003

Tuomisen käsittelyssä kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Esittely

Anu Tuominen

Anu Tuominen valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 1995. Hän on suorittanut loppututkinnon myös Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1992.

Tuomisen esineellisten teosten lähtökohdat ovat visuaalisissa ideoissa ja ajattelussa. Hänen taiteessaan esineet, sanat ja kuvat liittyvät samaan ideoitten rikkaaseen palapeliin. Hänen käsittelyssään kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Hienovarainen lisäys saa aikaan sanoin selittämättömän metamorfoosin. Teokset palauttavat läsnäolevaksi mustikkamaidon värin, käsityön äänet, koululuokan liidunhajun, sen miltä maistuu, miltä kosketus tuntuu.

Käsitetaiteilijoiden tapaan Tuominen tuo sanoilla, kuvilla ja esineillä esille sellaisia rationaalisen ajattelun ulottumattomissa olevia yhteyksiä ja semioottisesti mahdottomilta näyttäviä tapahtumia, jotka kuitenkin taiteen ja runouden maailmassa ovat mahdollisia.

Kirjassa Kuvan sijamuotoja esineet konkretisoituvat pelkkien sanallisten ohjeiden avulla – teoksia ei ole pakko valmistaa, koska pelkillä sanoilla on kyky tuoda ne näkyviksi. Myös kuvat elävät magrittemaisesti omaa visuaalista totuuttaan; Tuomisen teoksissa postikortin palava kynttilä polttaa, haukan kuva irtoaa tietosanakirjasivustaan noustakseen sivusta muotoutuvalle mättäälle jne. Toden ja kuvitellun, nähdyn ja ajatellun, sanotun ja valmistetun väliset rajat alkavat horjua.

Tuomisen teosten kautta avautuu riemastuttava oivallusten, leikin ja ihmetyksen ulottuvuus, rationaaliselle logiikalle mahdoton, selityksiä pakeneva maailma. Teosten rönsyilevä jatkumo muodostaa eräänlaisen luovuuden ja taiteen metaforan kytkeytyen taiteen pitkään perinteeseen.

Teksti: Marja Sakari

Asiantuntijalausunto

// Aleksandr Borovski

Valitsen ARS FENNICA 2003 voittajaksi Anu Tuomisen. Tämä päätös ei ollut minulle helppo, koska tämän vuoden ehdokkaiden taso on mielestäni erityisen korkea.

Syyt, joiden takia annan ensi sijan Anu Tuomiselle tahtoisin muotoilla seuraavasti. Hän vaikuttaa minusta taiteilijalta, joka on täydellisesti vapaa nykytaiteessa laajalle levinneistä muodontamisen ja sisällönmuodostuksen klisheistä. Totaalisen dekonstruktion, leikin ja parodisten kontekstien aikakaudella hän luo epätavallisen, jopa pelottavan syvällistä, vakavaa taidetta, joka ei suuntaudu dekonstruktioon, vaan etsii eräänlaista synkretismia, esineiden luonnon ykseyttä. Ymmärrän, että tämä kuulostaa liian pateettiselta, yritän silti perustella väitteeni.

Ulkonaisesti ja näennäisesti Anu Tuominen tuntuisi työstävän vanhaa, DADAsta alkanutta ja Fluxuksen ajankohtaiseksi tekemää taiteen perinteisen statuksen ja mediastereotyyppien hajottamisen perinnettä: hän käyttää löydettyjä objekteja, esineitä, jotka tulevat säännöllisesti arkiympäristöstä, hän ensisijaistaa krääsän, eri tasoisen matalan kuten New Yorkin MOMA kuuluisassa näyttelyssään High and low tai kuten filosofit sanovat: sankarillistaa profaanin. Tämä profaani koostuu keittiön, kotitalouden ja ylipäätään naisellisen esineistä ja materiaaleista: astioista, langoista, napeista, postikorteista, kirjasista ym. kuten myös arkaaisista jokapäiväisistä rituaaleista, jotka liittyvät tähän Kodin alueeseen: ompelemiseen, ruuan valmistukseen, lasten kasvatukseen, kommunikaation ylläpitämiseen perheen jäsenten välillä postikorttien lähettäminen ym. Samoin kaiken tämän toiminnan tähteistä, roskista, jätteistä.

On sanottava, että nimenomaan käsillä työstämisen, tarkemmin sanoen amatöörimäisyyden tuntu oli ensimmäinen ja mataloittava vaikutelmani: jotain matalaa, raakaa, kotikutoista fluxusta… Sitten tuli mieleen, että tämä mataloittava intonaatio ei ole satunnainen, se on annettu, ohjelmallinen.

Onko tämä kaikki syventymistä vielä tänäänkin muodikkaisiingender-ongelmiin? Ei sittenkään, sekin on pintaa, ei suinkaan tärkein kerros. Ja vasta sitten minulle avautui taiteilijan intention syvyys, perustavanlaatuisuus. Kyllä, Anu Tuominen auktorisoi jokapäiväistä, arkista, profaania. Mutta tekijyys on alkuperäistä, kuten Ortega de Gasset huomautti; Anu Tuominen on auteur, se joka laajentaa. Tämä on mielestäni tärkeintä. Anu Tuominen työstää merkkiä, sen denotaatioita, itse signifikaatioprosessia, merkkiä kommunikaation elementtinä. Tällöin hän tulkitsee kaikki nämä aspektit laajennetusti. Tekijämäisesti. Auteur-maisesti.

Mutta se, että Anu Tuominen työstää nimenomaan Kodin ja kotitalouden materiaaleja tulee paitsi kaiken tämän orgaanisuudesta taiteilijan sisäisessä maailmassa myös siitä, että kaikissa kulttuureissa juuri käyttöesineet kantavat pysyvintä ja inerttisinta merkkisisältöä. Juuri tätä pysyvyyttä hän työstää rikkomalla inerttiset suhteet ja balanssit, näyttämällä ontologisia, syvällisiä perusyhteyksiä vaikkakin käyttäen paradoksaalisia ja provokatiivisia siirtoja.

Seuraavassa silminnähtävin esimerkki inerttisyyden työstämisestä, piintyneisyydestä kuten Nietzsche sanoi, yhteyksistä merkin ja denotaatin eli kohteen, jonka korvaajana, edustajana merkki toimii välillä. Näiden yhteyksien yksinkertaisin tapaus on merkki kopiona, jäljennöksenä. Anu Tuominen ottaa aivan yksinkertaisen postikortin: valokuvan jostain tilasta tai näkymästä. Ja vaihtaa kuvassa olevan heijastavan pinnan peilin huoneessa tai vesilakeuden maisemassa oikeaksi peilipinnaksi. Eli laittaa palan oikeaa peiliä postikorttiin, jossa on peili. Siirto on mitä yksinkertaisin, mutta rikkoo inerttiset suhteet. Kuka esittää ketä? Korvaako merkki denotaatin vai päinvastoin? Mistä kommunikaatiosta on kysymys postikortin olemuksen perustahan on tiedotus, viesti. Vaan tässä millainen on lähetys? Mitä postikortin vastaanottajalle tarjotaan? Lähettäjälle tärkeän näkymän katsomista? Vai itsensä katsomista sisäänrakennettua peiliä käyttäen?

Tai laajamittaisempi esimerkki signifikaation materiaalin työstämisestä. Edessämme on käytetty vesivärinappikansio, valikoima värejä pyöreissä lokeroissa. Nämä värinapit esittävät, tarkoittavat maalaamisprosessia puhtaiden värien sekoittamista. Vieressä ovat näitä värinappeja vastaavat esineet. Mutta virkatut, virkkuukoukun ja lankojen avulla toteutetut. Ja eri tavoin värjätyt. Joten perus- ja lisävärien sekoittaminen on jo tapahtunut tässä, vieläpä paradoksaalisessa, esineistetyssämuodossa. Inerttisen rutiinimainen, koulumainen tapa lähestyä maalaustaidetta teknisenä keinona on voitettu…

Yleensäkin värinmuodostuksen metamorfoosit kiinnostavat taiteilijaa erityisesti… Tasolla lojuu perinteinen keittiöväline puinen survin. Yhdellä puolella on erivärisiä lankakeriä virkkaaminen on kaikkiaankin Anu Tuomisen mielitekniikka, oikeastaan jopa media toisella puolella taas samanlaisia keriä, mutta jo sileiksi väriympyröiksi survottuja. Muinoin alakoulussa minua järkytti helppotajuisuudellaan hyvin yksinkertainen kaavakuva veden kierto luonnossa. Tässä on yhtä mieleenjäävä kuva värin kierrosta luonnossa.

Merkki ei suinkaan ole aina välittömässä yhteydessä ilmiöön, jota se edustaa: yhteisössä kehittyy merkin vaikutusaikana tietty konventio, sopimus merkityksistä, jotka määrävät merkin ja ilmiön vastaavuuden. Esimerkiksi saippua edustaa puhtauden, steriiliyden, puhdistamisprosessien, lian pois pesemisen ym. käsitettä eikä vain metaforisesti, vaan myös niin sanoakseni teknisesti. Anu Tuominen käyttää banaaleja muovisia saippuakoteloita, mutta ei laita niihin saippuaa, vaan rantakiviä, joiden pyöristynyt, huuhdeltu muoto on kirjaimellisesti vuoksen, veden tuhatvuotisen työn luoma. Inerttinen, piintynyt metafora esittäminen, yhteys on korvattu toisella, paradoksaalisen tuoreella ja odottamattomalla. Tästä syntyy läpitunkeva, väkevä orgaanisen puhtauden hahmo…

On vaikea löytää vertaa Anu Tuomisen uudelle metaforakielelle, hänen toiminnalleen uusien perustavanlaatuisten yhteyksien löytämiseksi ilmiön ja sen merkin välillä. Mieleeni tulee vain Joseph Beuys, eräs hänen multippeleistaan: sitruuna ja läpitunkevan keltaiseksi maalattu sähkölamppu. Sitruunan kyllästyneisyys värillä, latautuneisuus on aivankuin energianlähde. Varmaan vain tämäntapaisissa Beuysin esineissä ja hänen järisyttävässä kyvyssään löytää ilmiöiden välillä yhteyksiä, jotka ovat vakuuttavampia ja perustavampia kuin puhtaasti fyysiset voi nähdä Anu Tuomisen edeltäjän…

Anu Tuomisen paradoksaalisuus taiteilijana perustuu siihen, että hän on epäilemättä konseptuaalisen, pragmaattisen suunnan mestari eikä toisin voi ollakaan, jos työstää esineiden ja ilmiöiden merkkejä ja moduksia, rakentaa uusiksi pitkään vallinneita yhteyksien järjestelmiä. Turhaan ei hän ole niin kiinnostunut systematisaatiosta, visuaalisten aakkosten luomisesta… Tällöin hän ei sattumalta esineistä, muuta ideoitaan esineiksi kosketuksellisen lämpimissä, hellissä medioissa virkkaaminen, kotitalousesineiden ja rituaalien ensisijaistaminen tässä pääsee esiin hänen emotionaalisuutensa.

Yksi merkittävimmistä teoksista on harrastelijakuvana artikuloitu värivalokuva: ei mitään erityistä rakennetta, vain katkelma maalaistalon elämää hakkauslinja metsässä, maanviljelijä halkovajan luona. Kaiken tämän taustalla on klassinen suomalainen syksy: keltainen, vihreä, kirkkaanpunainen… Tässä ympäristössä oleilee aivan luonnollisesti arkinen piirre naru ja siinä erivärisiä pyykkipoikia. Ne ilmentävät värivalumia paradoksaalinen vastaavuus luonnon asteikolle. On mahdotonta selvittää: onko se kromaattinen asteikko, luonnon värimonimuotoisuuden merkki vai edustavatko, signifoivatko, symboloivatko syksyn luonnolliset satunnaiset värit joitain ontologisia lainalaisuuksia, systematiikkoja… Luulen, että juuri tähän sisältyy Anu Tuomisen taiteen määrätty hahmo: sen paradoksaaliset suhteet konseptuaalisuuden ja lyyrisyyden välillä.

Aleksandr Borovski

Taideasiantuntija, museon johtaja

Borowski on taidekriitikko ja taideasiantuntija, yliopiston opettaja ja kolumnisti sekä
Pietarissa sijaitsevan Valtion Venäläisen taiteen museon nykytaiteen osaston johtaja.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Kimmo Schroderus

Kimmo Schroderus

ARS FENNICA 2004

Kimmo Schroderus on kuvanveistäjä, jonka välinearsenaali on mahdollisen laaja: ompelukoneesta hitsauslaitteisiin. Schroderuksen veistosten muotokieli ovat täysin tätä päivää. Viiteet pulppuavat uutta aikaa etsivistä taidesuunnista kuten futurismin kone-estetiikasta, kyborgi-hahmoista tai Frank Gehryn arkkitehtuurin muodoista.

Esittely

Kimmo Schroderus

Kimmo Schroderus on kuvanveistäjä, jonka välinearsenaali on mahdollisen laaja: ompelukoneesta hitsauslaitteisiin. Hän osoitti jo 1990-luvun alussa uskoa miesliikkeen voimaan ja altisti itsensä kritiikille astuessaan feministiseen diskurssiin poikamaisin elkein. Hän tuli ensin tunnetuksi pehmolelun kaltaisista taiteilijakirjoistaan ja poptaidetta lähenevistä esineistään. Hän oli mukana myös performanssiryhmässä yhdessä Markus Copperin, Klaus Martikaisen ja Kirsi Peltomäen kanssa.

Esineiden jälkeen hän esitteli nahasta ommellun muotokuvagallerian. Teokset lähenivät tuolloin pinnalla ollutta identiteettipolitiikkaa: sosiaalisen ja sukupuolisen seksuaalisuuden määrittelyä sekä viettelyn, hallinnan ja alistamisen teemoja. Mukana oli myös valokuvaa hyödyntäviä peilimäisiä teoksia. Vaikutteet seuraaviin teräs- ja nahkaveistoksiin näyttivät tulevan s/m-, gootti- ja nahkakulttuurista. Teokset ylierotisoituivat sarjakuvamaiseen liioitteluun saakka. Aiheet tulivat esille huonekalujenmuotoisten veistosten kautta. 1990-luvun loppua kohden puu sai materiaalina sijaa ja samalla myös teosten ilmeinen aggressiivisuus näytti pehmenevän.

Schroderus on käynyt veistoksissaan läpi muodonmuutoksia niin ilmaisun kuin sisällöllisen vivahteikkuuden tasolla. Uusimmat vuosituhannen vaihteessa syntyneet, metallista hitsatuttujen teosten orgaanisuus ja liioittelevuus voi nähdä vaikuttuneen barokin tai manierismin juhlavuudesta ja pateettisuudesta.

Samalla Schroderuksen veistosten muotokieli ovat täysin tätä päivää. Viiteet pulppuavat uutta aikaa etsivistä taidesuunnista kuten futurismin kone-estetiikasta, kyborgi-hahmoista tai Frank Gehryn arkkitehtuurin muodoista. Mitä Helvettiä (2002-03) veistos on kuin berninimäinen rautatangosta taivutettu enkelin siipi. Tuntuu kuin Metallica soittaisi barockia!

Helsinkiin Tallinnanaukiolle nousee kesällä 2005 Schroderuksen suuri usean tonnin painoinen julkinen veistos, joka jatkaa samaa nykybarokin perinnettä. Aaltoileva teräsmassa saa viilentävän elementin sen päällä valuvasta vedestä. Schroderus toimi vuonna 2003 Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorina teemanaan Kuvanveistoa.

Teksti: Leevi Haapala

Asiantuntijalausunto

// Lorena Martínez De Corral

Kimmo Schroderus osoittaa analyysin ja muutoksen kykyä. Käytettyään materiaalinaan kangasta, peilejä, nahkaa ja puuta hän on viime aikoina toteuttanut veistoksia metallista. Teoksissaan hän hyödyntää samanaikaisesti kahta erilaista muotokieltä: arkkitehtonista ja käsin tehdyn – luonnon ja rakennetun – liikkeen ja tasapainon. Tällä hetkellä hän työskentelee esittämisen ja eräänlaisen maisemallisen ilmaisun alueella. Hän rakentaa teräksestä kappaleita, jotka ylittävät kuvanveiston kolmiulotteisuuden rajat, ja käsittelee yhtäaikaisesti avointa ja suljettua tilaa. Tämä on varsin henkilökohtainen prosessi, jossa hän tutkii orgaanisia muotoja ja etsii kuvanveiston uudenlaista tulkintaa.

Monista hänen teoksistaan saa optisen vaikutelman: ainetta ja massaa käsitellään siten, että sen rajat ovat plastisten valintojen tulosta. Hän poistaa materiaalien ominaisen painavuuden ja saa aikaan jännitteen, vaihtelun havaittavien ja piilossa olevien piirteiden välillä: pinnat, ääriviivat, yhteensulautumiset, eroamiset, sameus, tiheys, kirkkauden vaihtelut muodostavat hänen veistostaiteensa.

Toiseksi pidän Schroderusta hyvin suomalaisena taiteilijana ja viittaan tässä hänen haluunsa tai tarpeeseensa käyttää jo katoamassa olevia käsityömenetelmiä. Osoituksena ovat puun kunnioittaminen, moitteeton hitsausjälki, eri metallien, kankaan ja nahan läsnäolo. Veistostyöskentelyssään hän antaa suurta painoa tuotantoprosessille ja käytettäville materiaaleille. Hänen intohimonsa on muotoilla ja yhdistää ohuita terästankoja, kiinnikkeitä, pultteja ja muttereita – saumoja, pehmeitä ja aaltoilevia ääriviivoja – tasaisia ja vahvoja pintoja siten, että katsojan silmä nauttii eikä teoksen ääreltä pysty siirtymään pois. Luomisprosessi – uuden kappaleen synnyttäminen materiaalista – on lumoava yhtä lailla hänen luonnoksissaan ja kirjoissaan kuin terästeoksissaan, joissa hitsaamista seuraa työläs ja vaikea kiillotus, joka antaa teokselle uuden ulottuvuuden.

Lorena Martínez De Corral

Kuraattori

Espanjalainen Lorena Martínez
De Corral on toiminut vuodesta 1999 mm. kuraattorina ja taiteellisena asiantuntijana lukuisissa näyttelyissä ja projekteissa.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Roi Vaara

Roi Vaara

ARS FENNICA 2005

Roi Vaara on kritisoinut museoihin ja gallerioihin keskittyvää taide-elämää ja tehnyt itsestään taideteoksen, joka liikkuu sulavasti ihmisten joukossa, häkellyttää ja herättää kysymyksiä.

Teokset

Galleria

Esittely

Roi Vaara

Roi Vaara on kritisoinut museoihin ja gallerioihin keskittyvää taide-elämää ja tehnyt itsestään taideteoksen, joka liikkuu sulavasti ihmisten joukossa, häkellyttää ja herättää kysymyksiä.

Ensimmäiseksi Vaara opittiin tuntemaan täysin valkoiseksi maalattuna miehenä, jonka tekona oli olemassaolo, käveleminen siisti puku päällä ja salkku kädessä. Valkoisessa miehessä oli monia ulottuvuuksia ja viitteitä, mutta niistä kiehtovin oli veistotaiteen traditio. Näyttelykontekstissa valkoinen marmori- tai kipsiveistos on normaali kuva ihmisestä, mutta museon ulkopuolella täysin samanlainen tulkinta muuttuu epänormaaliksi.

Sittemmin Vaara on vienyt elävän veistoksen idean museon sisälle ja kehittänyt siitä myös vitriininukkeversion. Toisinaan kaikki naamioituminen on ollut tarpeetonta: Vaara on ainoastaan seissyt paikoillaan – kuten veistokset museossa – ja tarkkaillut ihmisten reaktioita. Tulos on sinällään yllättävä. Poikkeavaksi leimautumiseen ei tarvita minkäänlaista provokaatiota. Pelkkä levollinen oleminen riittää.

Mikäli Vaaran performansseista puuttuu liike, aika saa niissä luonnollisesti suuremman merkityksen. Esiintymisistä tulee kestävyyskokeita, huumoriin sekoittuu fakiirimaista kärsimystä: kylmästä vapiseva ruumis on elävä soitin, joka helisyttää lasilevyjä, korkealle näyteikkunaan liimatuista jäsenistä syntyy koristeellinen rakennelma, kuin moderni veistos.

Vaaran mielikuvitus on ehtymätön ja rohkeus tavaton. Eräässä performansseistaan Vaara seisoo autiolla jäällä ja tutkii tienviittaa: Art vai Life, Taide vai Elämä? Luultavasti hän on kyennyt kulkemaan yhtä aikaa molempiin suuntiin.

Teksti: Pirjo Hämäläinen

Asiantuntijalausunto

// Peter Doroshenko

Roi Vaara on Euroopan ja kansainvälisessä mitassa merkittävä performanssi- ja tapahtumataiteilija. Roi Vaaran taiteella on käsittämätön kyky herättää keskustelua, ja se koskettelee häiriöille alttiin yhteiskunnan avoimia hermopäätteitä sellaisilla peruskysymyksillä kuin: Ovatko nämä teokset syvällisiä? Kannattaako niihin kiinnittää huomiota vai voiko ne suoralta kädeltä torjua? Ovatko teokset todella omakohtaisia? Mitä ne ilmaisevat? Ensi näkemältä Roi Vaaran taide näyttäytyy hyvin valmisteltuina tapahtumina. Mutta hänen ilmaisuunsa kätkeytyvä taituruus luo yllättäviä vaikutuksia ujuttamalla joukkoon ripauksen kokonaisuutta horjuttavaa mustaa huumoria. Juuri nyt kukaan muu ei ansaitse tätä palkintoa suuremmalla syyllä kuin Roi Vaara.

Peter Doroshenko

Taiteellinen johtaja

Doroshenko toimi Stedelijk Museum voor Actuele Kunst – S.M.A.K. – Gentin kaupungin nykytaiteen museon taiteellinen johtajana 2003-2005. Vuodesta 2005 yksityisen belgialaisen taidesäätiön asiamiehenä. Doroshenko on 15 viime vuoden aikana toiminut johtajana tai pääkuraattorina mm seuraavissa laitoksissa: Institute of Visual Arts, Milwaukee Contemporary Arts Museum, Houston Everson Museum of Art, Syracuse.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Markus Kåhre

Markus Kåhre

ARS FENNICA 2007

Kuvat sanovat enemmän kuin tuhat sanaa. Markus Kåhren teokset puolestaan väistävät kuvallisuutta. Teosten luonne ei tallennu kuviksi, eikä myöskään tiivisty sanoiksi. Ne viihtyvät odottavassa hiljaisuudessa.

Teokset

Galleria

Esittely

Markus Kåhre

Kuvat sanovat enemmän kuin tuhat sanaa. Markus Kåhren teokset puolestaan väistävät kuvallisuutta. Teosten luonne ei tallennu kuviksi, eikä myöskään tiivisty sanoiksi. Ne viihtyvät odottavassa hiljaisuudessa. Kåhren teosten kohdalla voi puhua veistoksista tai installaatioista, mutta se mitä teoksista jää mieleen ei ole niiden materiaalisuus. Se näyttää olevan asia, jonka taiteilija näyttää haluavan häivyttää teoksistaan, luopumatta esteettisyyden vaatimuksesta. Elementtien karsimisella taiteilija valmistaa katsojaa olennaiseen: kohtaamiseen teoksessa.

Kåhren teokset tavoittelevat sitä mitä kutsumme mahdottoman tavoitteluksi. Teosten ulkoisesti yksinkertaisilta vaikuttavien rakenteiden sisällä näyttää asuvan joukko arvoituksia. Niiden sisällä piilee Orfeuksen katse, joka hakiessaan Eyrydikeä manalasta menettää hänet. Katseen kohdetta ei voi tuoda mukanaan. Kåhren teokset paikantuvat muistijälkiin. Tuon jäljen voi tunnistaa tuoreeltaan hämmästyksenä teoksessa vierailleen kasvoilta. Hetken häivähdystä voi kutsua myös taiteeksi. Kåhren valmistamissa kohtaamisissa merkitys tiivistyy ohikiitävään hetkeen ennen katoamista näyttämöltä.

Kåhre jättää teoksensa nimeämättä. Nimen tilalle jää ajatusviiva. Se nostaa esille katsomiskokemuksen jakamattomuuden. Kenet katsoja sitten teoksissa tapaa? Teoksen vai taiteilijan? Vastaus löytyy läheltä, kysyjästä itsestään. Teoksen luoman auran sisällä se voi tuntua tyhjältä kololta rinnassa, menneeltä muistikuvalta tai pakenevalta varjolta. Kåhren luoma kokemuspiiri lähestyy kokeellista teatteriesitystä, jossa katsoja jotuu näyttämölle. Teos tuottaa illuusion luvallamme ja löytää meidät sen sisältä. Vuorotellen. Osallistavien teosten reaktiivisuus pysäyttää kommunikaatiopakon. Kåhren teoksia kuvaa yhtäaikaa visuaalisten elementtien vähäeleisyys ja sanomaton anteliaisuus. Ne luovat tilaa kokemuksen ehdottomuudelle ja löytämisen ilolle.

Teksti: Leevi Haapala

Asiantuntijalausunto

// Glenn Scott Wright

Koko Ars Fennica -palkintoon liittyvä löytöretki on ollut minulle erityisen palkitseva. En halua kuulostaa lattealta, mutta voin rehellisesti vakuuttaa, että valintaprosessin eri vaiheissa olen päättänyt antaa palkinnon joka ainoalle neljästä ehdokkaasta. Elina Brotherus, Markus Kåhre, Elina Merenmies ja Anna Tuori ovat kukin ilmentäneet vahvaa, omaperäistä lähestymistapaa ja luovaa otetta.

Tutustuminen näihin neljään taiteilijaan ja heidän työtapoihinsa on ollut minulle suurenmoinen tutkimusmatka, ja haluan kiittää heitä kaikkia. He ovat avuliaasti uhranneet minulle aikaansa ja antaneet arvokkaan lahjan, oman taiteellisen työnsä.

Jokainen, joka on tutustunut Kiasmassa nyt esillä olevaan erinomaiseen näyttelyyn – maailman taidemuseoiden joukossa Kiasma on muuten yksi suosikeistani – on varmasti sitä mieltä, että joka ainoa taiteilija, joka on saanut töitään tänne Ars Fennica -näyttelyyn, on jo sinänsä voittaja.

Koska minut on kuitenkin kutsuttu nimeämään joukosta yksi, olen päättänyt antaa palkinnon taiteilijalle, jonka työt herättävät minussa aitoa ihmetystä – harvinainen saavutus sinänsä – samalla kun ne kyseenalaistavat esittämistä, havaintoa ja merkitystä koskevia käsityksiä ja muotoja tavalla, joka on suorastaan yleismaailmallinen. Olen siksi iloinen voidessani ilmoittaa, että tämänvuotisen Ars Fennica -palkinnon saa Markus Kåhre.

Glenn Scott Wright

Johtaja, Miro Gallery

Glenn Scott Wright toimii yhtenä Victoria Miro Galleryn johtajana. Arvostettu Victoria Miro Gallery on yksi Euroopan suurimpia nykytaiteen gallerioita. Galleria edustaa näyttävää ryhmää menestyneitä kansainvälisiä taiteilijoita – niin asemansa vakiinnuttaneita kuin nousevia kykyjäkin. Galleria on ollut mukana toteuttamassa taiteilijoiden projekteja ja näyttelyitä moniin maailman tärkeimpiin museoihin.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Mark Raidpere

Mark Raidpere

ARS FENNICA 2008

Mark Raidpere (s. 1975) on työskennellyt valokuvaajana ja videotaiteilijana kymmenen vuotta. Hänen töidensä keskeisiä teemoja ovat runollisen ja käytännöllisen, henkisen ja fyysisen sekä roolin ja todellisuuden väliset erot ja konfliktit.

Esittely

Mark Raidpere

Mark Raidpere (s. 1975) on työskennellyt valokuvaajana ja videotaiteilijana kymmenen vuotta. Hän on muun muassa edustanut Viroa vuoden 2005 Venetsian biennaalissa.

Raidperen tuotannon teemat ovat ajan myötä uudistuneet ja muuttuneet. Aiempien omia ja perheen kipeitä kohtia käsittelevien lähikuvien jälkeen uusimpien teosten näkökulma on ollut kohdetta etäämpää katsova.

Hänen töidensä keskeisiä teemoja ovat edelleen runollisen ja käytännöllisen, henkisen ja fyysisen sekä roolin ja todellisuuden väliset erot ja konfliktit.

Teksti: Anu Allas

Asiantuntijalausunto

// Hou Hanru

Virossa vuonna 1975 syntynyt Mark Raidpere on teoksissaan sinnikkäästi ja johdonmukaisesti pyrkinyt etsimään dynaamista suhdetta oman identiteetin kehittymisen ja yhteiskunnallisten tapahtumien välille kylmän sodan jälkeisessä siirtymävaiheessa. Tärkeimpänä ilmaisuvälineenään Raidpere käyttää videota.

Taiteessaan hän pureutuu tutkimaan meidän aikamme rajuissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa elävien ihmisten psykologista maailmaa. Usein hän asettaa tutkimustyönsä ja tuotantonsa keskipisteeseen oman itsensä, perheensä ja tuttavapiirinsä. Äärimmäisen herkästi ja tehokkaasti hän paljastaa ne syvät ristiriidat ja vaikeudet, joita meistä jokainen kokee ja joiden kanssa on yritettävä tulla arkielämässä toimeen. Intiimeistä lähtökohdistaan Raidpere kuljettaa havaintonsa ja todistusaineistonsa edelleen kohti yhteiskunnallista maaperää; tärkeitä aiheita hänen taiteessaan ovat myös mm. yhteiskunnan marginaalissa elävät ihmiset, urbaani väkivalta ja katujen elämä.

Taiteilijan videokameran käytölle on tunnusomaista ilmaisun yksinkertaisuus, eleettömyys ja objektiivisuus, mutta samalla hän tulee vavahduttavasti paljastaneeksi yleisön katseelle inhimillisiä onnettomuuksia ja sosiaalisia murhenäytelmiä, joita kätkeytyy arkielämän epävarmuuden ja kommunikaatiovaikeuksien taakse.

Tästä kummallisesta olotilasta, joka on seurausta rajuista yhteiskunnallisista muutoksista, on kovaa vauhtia tulossa nykyajan ihmiskunnan perusolotila. Suuntaus on erityisen näkyvä ja voimakas Baltian maiden kaltaisissa entisissä neuvostotasavalloissa, joissa elämä on jatkuvaa identiteetin ja yhtenäisyyden etsintää sekasortoisessa tilanteessa ”vallankumouksen” jälkeen, kun on siirrytty neuvostojärjestelmästä liberaaliin kapitalistiseen globalisaatioon.

Raidpere, joka on kasvanut tämän ”vallankumouksen” keskellä, onnistuu taiteessaan tavoittamaan ajan jännitteet ja purkamaan ne näyttelytilaan. Yleisö liikuttuu Raidperen ensi näkemältä yksinkertaisista teoksista ja joutuu vääjäämättä hämmentyneeseen, joskus jopa huvittuneeseen mielentilaan – mutta kokemus on aina yhtä unohtumaton. Me elämme kaikki todellakin saman sekasorron keskellä.

Hou Hanru

Kuraattori, professori
Hou Hanru tunnetaan dynaamisena ja innovatiivisena kuraattorina ja taidekriitikkona, jonka ansioluettelo on pitkä ja maantieteellisesti laaja. Hän on on syntynyt 1963 Guangzhoussa (entinen Kanton) Kiinassa ja asunut Pariisissa vuodesta 1990. Vuodesta 2006 hän on toiminut alkaen San Francisco Art Institutessa. Aikaisemmin hän on toiminut professorina Amsterdamissa ja Antwerpenissa Belgiassa.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Jussi Kivi

Jussi Kivi

ARS FENNICA 2009

”Eniten minua kiinnostaa maisema”, toteaa kuvataiteilija Jussi Kivi. Hän myös retkeilee sitä kokemaan. Sen ei tarvitse olla kansallisromanttista koskematonta luontoa; se voi olla kulttuurin ja luonnon rajamaata – vaikkapa kaatopaikka.

Esittely

Jussi Kivi

Eniten minua kiinnostaa maisema”, toteaa kuvataiteilija Jussi Kivi. Hän myös retkeilee sitä kokemaan. Sen ei tarvitse olla kansallisromanttista koskematonta luontoa; se voi olla kulttuurin ja luonnon rajamaata – vaikkapa kaatopaikka.

Kivi tekee tutkimusretkillään muistiinpanoja: kirjoittaa, piirtää, kartoittaa, valokuvaa ja videoi. Osasta niistä tulee taideteoksia, esimerkiksi isokokoisia valokuvavedoksia. Kivi itse vertaa niitä vanhoihin laatukuviin.

Vaikka hän etsiikin estetiikkaa, niissä on kuitenkin mukana nykytaiteen tietoisuus: etäisyyden otto, ironisuus ja poliittisuuskin, joka näkyy myös Kiven kirjassa Kaunotaiteellinen eräretkeilyopas (2004).

Teksti: Otso Kantokorpi

Asiantuntijalausunto

// Vicente Todolí

Ars Fennica 2009 ­palkinnon saa Jussi Kivi. Sellaisen muistimaiseman rakentamisesta, jossa todellisuuden ja kuvitelman erottaminen toisistaan on mahdotonta (tai epäolennaista) – taideteokseksi, jossa tekijä on monien eri ilmaisukeinojen avulla luonut oman kosmologiansa, yhtaikaa sekä henkilökohtaisen, paikallisen että universaalin.

Vicente Todolí

Kuraattori, museon johtaja
Vicente Todolín ura kuvataiteen parissa ulottuu yli 20 vuoden ajalle. Hän ollut mm. IVAMin (Instituto Valenciano de Arte Moderno) pääkuraattori 1986-88 ja taiteellinen johtaja 1988-96. Hänet nimitettiin Tate Modern ­museon johtajaksi vuonna 2002. Aikaisemmin hän toimi Serralvesin nykytaiteen museon johtajana Portossa, Portugalissa.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Charles Sandison

Charles Sandison

ARS FENNICA 2010

Charles Sandison tekee valorunoutta. Skotlannista kotoisin oleva Charles Sandison edustaa sitä kasvavaa taiteilijapolvea Suomessa, jonka taustalta löytyy maahanmuutto, sopeutuminen uuteen kotimaahan ja kieleen sekä kiinnostus uuteen mediaan, tietokoneeseen ja projisoituun kuvaan.

Esittely

Charles Sandison

Charles Sandison tekee valorunoutta. Skotlannista kotoisin oleva Charles Sandison edustaa sitä kasvavaa taiteilijapolvea Suomessa, jonka taustalta löytyy maahanmuutto, sopeutuminen uuteen kotimaahan ja kieleen sekä kiinnostus uuteen mediaan, tietokoneeseen ja projisoituun kuvaan.

Hänen teoksensä ovat valorunoutta, valo-ornamentiikkaa, joissa on vahva sitoutuminen sanaan ja sen merkityksiin, joka tuo visuaalisuuden rinnalle kirjoitetun sanan ja sen kautta toisenlaisen yhteiskunnallisen ulottuvuuden.

Teksti: Perttu Rastas

Asiantuntijalausunto

// David Elliott

Voittajan valitseminen Ars Fennica -palkinnon viiden taiteilijakandidaatin joukosta oli erittäin vaikea tehtävä. Ensinnäkin uskon vakaasti, että taide ei ole kilpailua, vaikka se usein on ja sen tuleekin olla taitelijan kamppailua oman materiaalinsa ja minuutensa kanssa. Lisäksi tehtäväni oli asettaa paremmuusjärjestykseen teoksia, joiden syntyhistoria, ilmaisukeinot ja tarkoitusperät olivat lähtökohtaisesti yhteismitattomia.

Vaikeuksia eivät tuottaneet taiteilijoiden laadulliset erot – siinä mielessä taso oli ilahduttavan yhtenäinen – vaan pikemminkin se, miten itse koin näyttelyn teokset ja miten yhdistin tämän kokemukseni taiteilijoiden aikaisempaan tuotantoon, jota saatoin joko nähdä omin silmin tai lähestyä keskustelujen ja katalogien perusteella. Nyt jälkeenpäin huomaan, että olen valintaprosessin kuluessa asettanut etusijalle teokset, jotka ovat näyttäytyneet minulle hetkellisinä, elämyksellisinä ja jopa vaistonvaraisina, sen sijaan että olisin suosinut pohdiskelevampaa ja käsitteellisempää lähestymistapaa.

Tästä näkökulmasta olen päättänyt myöntää palkinnon Charles Sandisonille, jonka teos Language as a mirror of the world (Kieli maailman peilinä), suonikas installaatio, useilla eri projektoreilla heijastettuja sanoja ja valoa, luikertelee gallerian kaikilla pinnoilla, näyttäytyy ja heijastuu loputtomiin kumoten kaiken normaalin tajun tilasta, maasta, taivaasta ja ilmasta. Teoksen luoma hengästynyt vaikutelma potentiaalisesta avaruudesta lähentelee täydellisyyttä, kun katsojan vartalo peittyy ja imeytyy mukaan uusbarokkimaisiin kiemuroihin, lakkaamattomaan liikkeeseen ja tekstien päällekkäisiin merkityksiin.

Silti teoksessa on paljon muutakin kuin vain näköjään satunnaisten sanaryhmien vimmainen kiihko ja äärettömän avaruuden illuusio. Taiteilija on valjastanut käyttöönsä useita tietokoneita, jotka yhdessä kykenisivät valvomaan vaikkapa Helsingin koko liikennejärjestelmää. Teoksen tekstimateriaali on peräisin vuoden 1911 Encyclopaedia Britannicasta, laitoksesta jonka tekijänoikeussuoja on rauennut, ja johon monet nykyisen Wikipedian artikkeleista perustuvat. Sandisonin käsissä tästä ”universaalin” tiedon aarreaitasta tulee kuin Elämän kirja, jota voidaan toimittaa, leikellä, pirstoa ja limittää kerroksittain – ja joka toistuu loputtomiin kuin itsensä luomistyön mikrokosmos. Taiteilijan tähän tarkoitukseen kehittelemä tietokoneohjelma lajittelee lakkaamatta informaatiota, jossa sanat tai sanaryhmät ensin erotetaan toisistaan, minkä jälkeen ne ajavat toisiaan takaa saavuttaakseen taas koherenssin ja päästäkseen takaisin alkukotiinsa.

Prosessiin kuluu monta kuukautta. Lopulta sanakirja palautuu alkuperäiseen muotoonsa, ja lyhyen hengähdystauon jälkeen prosessi alkaa taas alusta. Varsin eksistentiaalista siis… Syy, jonka vuoksi olen tämän teoksen valinnut, menee kuitenkin paljon syvemmälle. Minun näkemykseni mukaan Sandison ylittää masentavan beckettiläisen kehän, jossa tympeä, brutaali elämä toistuu toistumistaan. Hän luo vaikutelman runsaasta, ihmeellisestä maailmankaikkeudesta, joka pursuu loputtomia mahdollisuuksia ja yhdistelmiä – ja jonka alku- ja loppupisteenä on yksi ainoa kevyt henkäys.

David Elliott

Kuraattori, museon johtaja
David Elliott Toimii itsenäisenä kuraattorina, kirjoittajana, radiotoimittajana ja museonjohtajana. Hänen kiinnostuksen kohteitaan ovat erityisesti nykytaide, venäläinen avant-garde, Keski- ja Itä-Euroopan visuaaliset kulttuurit sekä 1800-luvun lopun Aasia ja ei-länsimainen maailma. 1980-luvulta alkaen hän on toteuttanut sarjan uraa avaavia näyttelyitä, joissa on pyritty integroimaan ei-länsimaista kulttuuria nykytaiteeseen. Hän on julkaissut lukuisia kirjoja, artikkeleita ja näyttelyjulkaisuja näistä teemoista ja kuratoinut useita näyttelyitä. Hän on myös kirjoittanut laajasti tämän päivän museoiden ja nykytaiteen roolista.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Anssi Kasitonni

Anssi Kasitonni

ARS FENNICA 2011

Anssi Kasitonni tekee veistoksensa ja animaatioelokuvansa vaikeimman kautta. Taiteen ja huumorin yhdistäminen siten, että katsoja haluaa palata teoksen ääreen on temppu, jonka hallitsee vain harva. Hän on yksi harvoista.

Esittely

Anssi Kasitonni

Anssi Kasitonni tekee veistoksensa ja animaatioelokuvansa vaikeimman kautta. Taiteen ja huumorin yhdistäminen siten, että katsoja haluaa palata teoksen ääreen on temppu, jonka hallitsee vain harva.

Hän on yksi harvoista.

”Tietokonehommiin en lähde”, Kasitonni sanoo. Poikamaiset ja loputtoman kekseliäät teokset ovat käsityötä toteutettuina niillä resursseilla ja materiaaleilla, jotka ovat käden ulottuvilla.

Kasitonni kuuluu sukupolveen, joka jo lapsuudessaan omaksui populaarikulttuurin sen kaikissa muodoissa. ”Mopon virittelystä on lyhyt matka kuvanveistoon.”

Teksti: Timo Valjakka

Asiantuntijalausunto

// BRANISLAVA ANDJELKOVIC

Anssi Kasitonni on taiteilija, jonka tuotanto suhtautuu suopeasti ajatuksen lentoon, erilaisuuteen ja väärinkäsityksiin ja tarjoaa temmellyskentän häiriötekijöille. Se kertoo konflikteista vailla vihaa ja uhkauksia, se nauraa perinteille hyväntuulisesti musiikin säestyksellä. Kasitonnin luomukset avautuvat katsojalle välittömästi, eikä taiteilija peittele nautintoa, jota hän itse luomistyöstään saa.

Anssi Kasitonni asuu vanhassa maalaistalossa parinsadan kilometrin päässä Helsingistä. Ateljeetiloina hänellä on muutama kylmä ja vetoinen lato, jotka tarjoavat myös ainutlaatuiset kulissit hänen lyhytfilmeilleen (esim. Tutkijat, 2007). Yhdessä ladossa komeilee Plymouth-merkkisen amerikanraudan luonnollisen kokoinen pahvimalli vierellään traktori, jolla Kasitonni hoitaa talon pihatietä. Seuraavaan latoon on rakennettu skeittiramppi. Rampin yläpuolella kimaltava diskopallo sinkoilee välkkyviä valonsäteitä elämää suuremmalle, Damien Hirst -henkiselle kiiltävälle pahviselle pääkallolle, joka on nostettu jalustalle. Vieras pääsee näkemään, kuinka Kasitonnin elokuvat ovat syntyneet; hän saa seurata bändin harjoituksia ja tutustua säveltämisen ja lauluntekemisen luoviin prosesseihin.

Kaikki Kasitonnin elokuvissa esiintyvät hahmot ja esineet on tehty taiteilijan maatilalla. Lavastuksissa ja kuvauksissa ovat olleet apuna Kasitonnin ystävät ja puoliso Maria. Paikalla käydessäni sain nähdä puun, josta hyppäämällä outo, karvasiipinen orava yritti opetella lentämään. Se putosi ja loukkasi itsensä joka ainoa kerta, kun se yritti turhaan muuntautua liito-oravaksi suvun perinteiden mukaisesti. Oravan isällä on selkeät odotukset: opettele esittämään lentämistä ja, mikä tärkeintä, pidä huoli että sinut huomataan. Liito-orava-performanssin tarkoitus on pelastaa perheen pesäpuu metsäkoneilta. Mutta isillä ja pojilla on harvoin samat unelmat. Meidän sankarimme tahtoo harjoitella bändinsä kanssa, skeitata ja tehdä taidetta. (Liitäjät, 2003)

Anssi Kasitonnin riemukkaassa omistautumisessa omalle taiteelleen on jotain luottavaista ja rehellistä. Ikään kuin hän pohtisi onnellisuutta ja epätodennäköisiä keinoja sen saavuttamiseksi – silti kaiken aikaa tietäen, että nurkan takana voi vaania onnettomuus. Ja mikä ehkä tärkeintä: mukana on aina rakkaus, ei sentimentaalinen ja kulunut vaan oikea, elävä rakkaus, josta taiteilija tekee tärkeää ja todellista sen kaikessa hauraudessa ja lumovoimassa.

BRANISLAVA ANDJELKOVIC

Museon johtaja

Branislava Andjelkovic serbialainen museonjohtaja, taidehistorioitsija, kuraattori ja kirjoittaja. Andjelkovicin keskeisiä kiinnostuksen kohteita ovat feministiset visuaaliset teoriat, nykytaide, kulttuuri- ja museopolitiikka, esittämisen strategiat, taide ja ideologia totalitaarisissa järjestelmissä ja modernistinen taide Jugoslavian alueella. Vuodesta 2001 hän on toiminut Belgradin nykytaiteen museon johtajana. Lisäksi hän on toiminut usean kansainvälisen näyttelyn kuraattorina ja komissaarina.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.