Heli Hiltunen

Heli Hiltunen

ARS FENNICA 2001

Heli Hiltusen työt ovat etupäässä moniosaisia teossarjoja, joissa pienet työt yhdistyvät laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Hiltusen aiheet liittyvät usein muistiin, rakkauteen ja aistilliseen läheisyyteen. Teokset ovat henkilökohtaisen ja perheen historian dokumentteja, mutta myös tarinoiden kerronnan välineitä.

Teokset

Galleria

Esittely

Heli Hiltunen

Heli Hiltusen työt ovat etupäässä moniosaisia teossarjoja, joissa pienet työt yhdistyvät laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Hiltusen aiheet liittyvät usein muistiin, rakkauteen ja aistilliseen läheisyyteen. Teokset ovat henkilökohtaisen ja perheen historian dokumentteja, mutta myös tarinoiden kerronnan välineitä. Uusimmissa maalauksissaan Hiltunen on keskittynyt maisema-aiheeseen. Töiden lähtökohtana voi olla lapsuuden muisto tai vähäpätöisestä lätäköstä otettu valokuva. Taiteilijan käsittelyssä aiheet muuttuvat, fragmentoituvat ja etääntyvät esikuvistaan. Heli Hiltusen siveltimenjälki on kiehtovan kaksijakoinen: samalla kun se on fyysinen ja aistikas on se myös keveän aineeton, piirre mitä lukuisat hienostuneet harmaan eri vivahteet korostavat. Tuloksena on himmeää, intensiivistä valoa hohtavat, ikään kuin harson läpi nähdyt iättömät maisemat.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Heli Rekula

Heli Rekula

ARS FENNICA 2002

Rekula tekee enimmäkseen video- ja valokuvateoksia, usein lavastettuja valokuvia. Hänen tavallisimpia aiheitaan on naisen vartalo ja naisen monet roolit: yksin ja ryhmässä. Tärkeimpiä teemoja ovat viattomuus ja sen menetys, puhtaus ja epäpuhtaus, sekä näiden käsitteiden välisen rajan vetäminen.

Teokset

Galleria

Esittely

Heli Rekula

Heli Rekula valmistui Lahden muotoiluinstituutin valokuvauslinjalta vuonna 1991. Rekula tekee enimmäkseen video- ja valokuvateoksia, usein lavastettuja valokuvia. Hänen tavallisimpia aiheitaan on naisen vartalo ja naisen monet roolit: yksin ja ryhmässä. Tärkeimpiä teemoja ovat viattomuus ja sen menetys, puhtaus ja epäpuhtaus, sekä näiden käsitteiden välisen rajan vetäminen.

Rekula tarkastelee ihmistä kulttuurisena eläimenä. Hän kyseenalaistaa tavan, jolla kulttuuri muovaa ihmisen luontaista seksuaalisuutta ja aggressioita. Uskonto on yksi tapa hallita ihmistä: se verhoaa kehon normeilla ja tabuilla.

Maisemakin kuuluu Rekulan aiheisiin. Hänen maisemavalokuvansa ovat luonteeltaan lähes uskonnollisia, kuin jonkin tuntemattoman uskonnon alttareita. Ne esittävät toisaalta puhdasta luonnonmaisemaa, jossa ihmiskäden jälki ei näy, ja toisaalta autonrengasvuoria tai haaksirikkoutuneita laivoja. Muodot ja materiaalit korostuvat Rekolan maisemavalokuvissa.

Taiteilija on osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin ulkomailla, ja hänen videoteoksiaan on esitetty monilla filmifestivaaleilla Suomessa ja ulkomailla.

Teksti: Marja Sakari

Asiantuntijalausunto

// Robert Storr

Heli Rekula on epävarmuuksien taiteilija. Hänen valokuviensa ja videoidensa yksinkertainen tyylikkyys vangitsee paikkoja tai olotiloja, joiden katsojat tehdään yhtäkkiä tietoiseksi ympäröivästä maailmasta – puuskittaisesta tuulesta ja vaihtelevasta valosta merellä ja sen taustalla näkyvällä saarella videossa Landscape No 20 An Tiaracht, tai toisen olennon läsnäolosta heidän edessään videossa Maailmojen välissä, kuitenkin kasvavan epävarmuuden vallassa ja hiljaisen huolestuneina siitä, onko tuohon haaveiden paikkaan mitään pääsyä tai onko tuohon eloisaan havainnoituun henkilöön mitään todellista yhteyttä.

Rekula on tässä mielessä etäisyyksien taiteilija, joka tuo esiin mahdollisuuden ihmisten ja luonnon tai ihmisten ja toisten ihmisten väliseen kommunikointiin mutta jonka tarkka ilmaisuvälineensä hienosäätö – kiinteä polttopiste liikkumattoman maiseman yhdestä ainoasta kohdasta tai yhtäläisen kiinteä katse kiinnitettynä kiihtyneeseen hahmoon, joka liikuskelee kameran tähtäimessä ja katoaa siitä vain tullakseen uudelleen näkyviin ja taas lähteäkseen – kaikki tämä auttaa eristämään yksittäisen katsojan omaan tilaansa ja valpastuttaa hänet oman liikkumisensa, oman keskittymiskykynsä suhteen, tarkkailemaan omaa kykyään yksinkertaisesti ”olla” ajassa ja tilassa, omaa itsehillinnän kapasiteettiään.

Tällä tavoin Rekula käyttää näkemisen tekniikkaa kehittääkseen katsojassa veistoksellista tietoisuutta, jossa katsojan ruumiista tulee hankalasti paikannettava kohde suhteessa esineisiin, jotka silmä näkee mutta joista se ei aivan pysty saamaan otetta tilassa, jossa hajavalaistus, seinän vaimeat sävyt, hiukan rakeiset valokuvat ja hiukan rakeiset videokuvat luovat lähes ajelehtivan todellisuuden, joka hengittää – niin kuin tuulet veden yllä – ja tarjoaa osittaisen pääsyn toisiin vallattuihin tiloihin – hätääntyneelle nuorelle miehelle kuuluviin – mutta jonka outo aineettomuus ja tunnelma eivät sisällä muuta ruumista kuin katsojan, ei mitään muuta konkreettista esinettä kuin videoilluusiota synnyttävän mekaanisen laitteiston.

Niinpä vaikutus joka saadaan aikaan on heti mietiskelevä – aina levolliseen romanttisuuteen saakka – ja hienoisesti mutta itsepintaisesti levottomuutta herättävä, kun hyväksyy sen tosiasian, ettei mitenkään voi ”asettua” suhteeseen luonnon kanssa näiden kuvien avulla – joihin muuten sisältyy kuvia rannalle riviin ajetuista autoista mahtavien näköalojen edessä ikään kuin ne olisivat ajoneuvojen falangi, joista kullakin on oma pysäköintiruutunsa drive-in-elokuvateatterissa – eikä mitenkään voi murtautua kuvaruudun läpi autistisen miehen luo, koska on vankina häntä pimennetystä huoneesta katselevan katsojan sulkeutuneisuudesssa.

Aiheen huomioon ottaen hätkähdyttävän epäsentimentaalisina Rekulan valokuvat ja videot ovat samalla kertaa ajatuksia herättäviä ja haastavia. Sillä juuri kun ne kutsuvat mukaansa, ne tekevät hankalaksi tietää missä itse niiden suhteen on. Ja juuri kun ne näyttävät houkuttelevan eläytyvään kohtaamiseen kuvaamansa kontekstin kanssa, ne estävät kaiken sellaisen itsen projisoinnin pakottaen katsojat turvautumaan omiin voimavaroihinsa ja palauttaen heidät harkitsemaan, minkä vuoksi he niin kovasti haluavat samaistua kuviin, jotka määritelmällisesti näyttävät ikuisesti heidän ulottumattomissaan olevilta tilanteilta. Rekula tunnustaa nämä kaipauksen ja katkoksen väliset vaihtokaupat, pitäen kuvienteon perusedellytyksenä katsomista ja osallistumista tiukassa pinteessä, ja hän liittää tämän tietonsa kokemukseen, jota hän välittää formaalisesti täsmällisillä ja aidon liikuttavilla ja kuitenkin ehdottoman tietoisilla ja jopa itse keinojen suhteen kriittisillä tavoilla, joita hän käyttää luodakseen illuusion ”paikalla olosta” ja ”mukana olemisesta”.

Robert Storr

Kuraattori, taiteilija
Robert Storr on taiteilija ja kriitikko sekä New Yorkin Modernin taiteen museon maalaus- ja veistotaiteen osaston vanhempi kuraattori. Hän luennoi ahkerasti sekä kotimaassaan että ulkomailla. Hän on opettanut maalausta, piirustusta, taidehistoriaa ja -kritiikkiä useissa yliopistoissa ja taidekouluissa, mm. Rhode Island School of Designissa, Tyler Art Schoolissa ja New Yorkin yliopiston kuraattorien koulutusohjelmassa.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Anu Tuominen

Anu Tuominen

ARS FENNICA 2003

Tuomisen käsittelyssä kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Esittely

Anu Tuominen

Anu Tuominen valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 1995. Hän on suorittanut loppututkinnon myös Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1992.

Tuomisen esineellisten teosten lähtökohdat ovat visuaalisissa ideoissa ja ajattelussa. Hänen taiteessaan esineet, sanat ja kuvat liittyvät samaan ideoitten rikkaaseen palapeliin. Hänen käsittelyssään kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Hienovarainen lisäys saa aikaan sanoin selittämättömän metamorfoosin. Teokset palauttavat läsnäolevaksi mustikkamaidon värin, käsityön äänet, koululuokan liidunhajun, sen miltä maistuu, miltä kosketus tuntuu.

Käsitetaiteilijoiden tapaan Tuominen tuo sanoilla, kuvilla ja esineillä esille sellaisia rationaalisen ajattelun ulottumattomissa olevia yhteyksiä ja semioottisesti mahdottomilta näyttäviä tapahtumia, jotka kuitenkin taiteen ja runouden maailmassa ovat mahdollisia.

Kirjassa Kuvan sijamuotoja esineet konkretisoituvat pelkkien sanallisten ohjeiden avulla – teoksia ei ole pakko valmistaa, koska pelkillä sanoilla on kyky tuoda ne näkyviksi. Myös kuvat elävät magrittemaisesti omaa visuaalista totuuttaan; Tuomisen teoksissa postikortin palava kynttilä polttaa, haukan kuva irtoaa tietosanakirjasivustaan noustakseen sivusta muotoutuvalle mättäälle jne. Toden ja kuvitellun, nähdyn ja ajatellun, sanotun ja valmistetun väliset rajat alkavat horjua.

Tuomisen teosten kautta avautuu riemastuttava oivallusten, leikin ja ihmetyksen ulottuvuus, rationaaliselle logiikalle mahdoton, selityksiä pakeneva maailma. Teosten rönsyilevä jatkumo muodostaa eräänlaisen luovuuden ja taiteen metaforan kytkeytyen taiteen pitkään perinteeseen.

Teksti: Marja Sakari

Asiantuntijalausunto

// Aleksandr Borovski

Valitsen ARS FENNICA 2003 voittajaksi Anu Tuomisen. Tämä päätös ei ollut minulle helppo, koska tämän vuoden ehdokkaiden taso on mielestäni erityisen korkea.

Syyt, joiden takia annan ensi sijan Anu Tuomiselle tahtoisin muotoilla seuraavasti. Hän vaikuttaa minusta taiteilijalta, joka on täydellisesti vapaa nykytaiteessa laajalle levinneistä muodontamisen ja sisällönmuodostuksen klisheistä. Totaalisen dekonstruktion, leikin ja parodisten kontekstien aikakaudella hän luo epätavallisen, jopa pelottavan syvällistä, vakavaa taidetta, joka ei suuntaudu dekonstruktioon, vaan etsii eräänlaista synkretismia, esineiden luonnon ykseyttä. Ymmärrän, että tämä kuulostaa liian pateettiselta, yritän silti perustella väitteeni.

Ulkonaisesti ja näennäisesti Anu Tuominen tuntuisi työstävän vanhaa, DADAsta alkanutta ja Fluxuksen ajankohtaiseksi tekemää taiteen perinteisen statuksen ja mediastereotyyppien hajottamisen perinnettä: hän käyttää löydettyjä objekteja, esineitä, jotka tulevat säännöllisesti arkiympäristöstä, hän ensisijaistaa krääsän, eri tasoisen matalan kuten New Yorkin MOMA kuuluisassa näyttelyssään High and low tai kuten filosofit sanovat: sankarillistaa profaanin. Tämä profaani koostuu keittiön, kotitalouden ja ylipäätään naisellisen esineistä ja materiaaleista: astioista, langoista, napeista, postikorteista, kirjasista ym. kuten myös arkaaisista jokapäiväisistä rituaaleista, jotka liittyvät tähän Kodin alueeseen: ompelemiseen, ruuan valmistukseen, lasten kasvatukseen, kommunikaation ylläpitämiseen perheen jäsenten välillä postikorttien lähettäminen ym. Samoin kaiken tämän toiminnan tähteistä, roskista, jätteistä.

On sanottava, että nimenomaan käsillä työstämisen, tarkemmin sanoen amatöörimäisyyden tuntu oli ensimmäinen ja mataloittava vaikutelmani: jotain matalaa, raakaa, kotikutoista fluxusta… Sitten tuli mieleen, että tämä mataloittava intonaatio ei ole satunnainen, se on annettu, ohjelmallinen.

Onko tämä kaikki syventymistä vielä tänäänkin muodikkaisiingender-ongelmiin? Ei sittenkään, sekin on pintaa, ei suinkaan tärkein kerros. Ja vasta sitten minulle avautui taiteilijan intention syvyys, perustavanlaatuisuus. Kyllä, Anu Tuominen auktorisoi jokapäiväistä, arkista, profaania. Mutta tekijyys on alkuperäistä, kuten Ortega de Gasset huomautti; Anu Tuominen on auteur, se joka laajentaa. Tämä on mielestäni tärkeintä. Anu Tuominen työstää merkkiä, sen denotaatioita, itse signifikaatioprosessia, merkkiä kommunikaation elementtinä. Tällöin hän tulkitsee kaikki nämä aspektit laajennetusti. Tekijämäisesti. Auteur-maisesti.

Mutta se, että Anu Tuominen työstää nimenomaan Kodin ja kotitalouden materiaaleja tulee paitsi kaiken tämän orgaanisuudesta taiteilijan sisäisessä maailmassa myös siitä, että kaikissa kulttuureissa juuri käyttöesineet kantavat pysyvintä ja inerttisinta merkkisisältöä. Juuri tätä pysyvyyttä hän työstää rikkomalla inerttiset suhteet ja balanssit, näyttämällä ontologisia, syvällisiä perusyhteyksiä vaikkakin käyttäen paradoksaalisia ja provokatiivisia siirtoja.

Seuraavassa silminnähtävin esimerkki inerttisyyden työstämisestä, piintyneisyydestä kuten Nietzsche sanoi, yhteyksistä merkin ja denotaatin eli kohteen, jonka korvaajana, edustajana merkki toimii välillä. Näiden yhteyksien yksinkertaisin tapaus on merkki kopiona, jäljennöksenä. Anu Tuominen ottaa aivan yksinkertaisen postikortin: valokuvan jostain tilasta tai näkymästä. Ja vaihtaa kuvassa olevan heijastavan pinnan peilin huoneessa tai vesilakeuden maisemassa oikeaksi peilipinnaksi. Eli laittaa palan oikeaa peiliä postikorttiin, jossa on peili. Siirto on mitä yksinkertaisin, mutta rikkoo inerttiset suhteet. Kuka esittää ketä? Korvaako merkki denotaatin vai päinvastoin? Mistä kommunikaatiosta on kysymys postikortin olemuksen perustahan on tiedotus, viesti. Vaan tässä millainen on lähetys? Mitä postikortin vastaanottajalle tarjotaan? Lähettäjälle tärkeän näkymän katsomista? Vai itsensä katsomista sisäänrakennettua peiliä käyttäen?

Tai laajamittaisempi esimerkki signifikaation materiaalin työstämisestä. Edessämme on käytetty vesivärinappikansio, valikoima värejä pyöreissä lokeroissa. Nämä värinapit esittävät, tarkoittavat maalaamisprosessia puhtaiden värien sekoittamista. Vieressä ovat näitä värinappeja vastaavat esineet. Mutta virkatut, virkkuukoukun ja lankojen avulla toteutetut. Ja eri tavoin värjätyt. Joten perus- ja lisävärien sekoittaminen on jo tapahtunut tässä, vieläpä paradoksaalisessa, esineistetyssämuodossa. Inerttisen rutiinimainen, koulumainen tapa lähestyä maalaustaidetta teknisenä keinona on voitettu…

Yleensäkin värinmuodostuksen metamorfoosit kiinnostavat taiteilijaa erityisesti… Tasolla lojuu perinteinen keittiöväline puinen survin. Yhdellä puolella on erivärisiä lankakeriä virkkaaminen on kaikkiaankin Anu Tuomisen mielitekniikka, oikeastaan jopa media toisella puolella taas samanlaisia keriä, mutta jo sileiksi väriympyröiksi survottuja. Muinoin alakoulussa minua järkytti helppotajuisuudellaan hyvin yksinkertainen kaavakuva veden kierto luonnossa. Tässä on yhtä mieleenjäävä kuva värin kierrosta luonnossa.

Merkki ei suinkaan ole aina välittömässä yhteydessä ilmiöön, jota se edustaa: yhteisössä kehittyy merkin vaikutusaikana tietty konventio, sopimus merkityksistä, jotka määrävät merkin ja ilmiön vastaavuuden. Esimerkiksi saippua edustaa puhtauden, steriiliyden, puhdistamisprosessien, lian pois pesemisen ym. käsitettä eikä vain metaforisesti, vaan myös niin sanoakseni teknisesti. Anu Tuominen käyttää banaaleja muovisia saippuakoteloita, mutta ei laita niihin saippuaa, vaan rantakiviä, joiden pyöristynyt, huuhdeltu muoto on kirjaimellisesti vuoksen, veden tuhatvuotisen työn luoma. Inerttinen, piintynyt metafora esittäminen, yhteys on korvattu toisella, paradoksaalisen tuoreella ja odottamattomalla. Tästä syntyy läpitunkeva, väkevä orgaanisen puhtauden hahmo…

On vaikea löytää vertaa Anu Tuomisen uudelle metaforakielelle, hänen toiminnalleen uusien perustavanlaatuisten yhteyksien löytämiseksi ilmiön ja sen merkin välillä. Mieleeni tulee vain Joseph Beuys, eräs hänen multippeleistaan: sitruuna ja läpitunkevan keltaiseksi maalattu sähkölamppu. Sitruunan kyllästyneisyys värillä, latautuneisuus on aivankuin energianlähde. Varmaan vain tämäntapaisissa Beuysin esineissä ja hänen järisyttävässä kyvyssään löytää ilmiöiden välillä yhteyksiä, jotka ovat vakuuttavampia ja perustavampia kuin puhtaasti fyysiset voi nähdä Anu Tuomisen edeltäjän…

Anu Tuomisen paradoksaalisuus taiteilijana perustuu siihen, että hän on epäilemättä konseptuaalisen, pragmaattisen suunnan mestari eikä toisin voi ollakaan, jos työstää esineiden ja ilmiöiden merkkejä ja moduksia, rakentaa uusiksi pitkään vallinneita yhteyksien järjestelmiä. Turhaan ei hän ole niin kiinnostunut systematisaatiosta, visuaalisten aakkosten luomisesta… Tällöin hän ei sattumalta esineistä, muuta ideoitaan esineiksi kosketuksellisen lämpimissä, hellissä medioissa virkkaaminen, kotitalousesineiden ja rituaalien ensisijaistaminen tässä pääsee esiin hänen emotionaalisuutensa.

Yksi merkittävimmistä teoksista on harrastelijakuvana artikuloitu värivalokuva: ei mitään erityistä rakennetta, vain katkelma maalaistalon elämää hakkauslinja metsässä, maanviljelijä halkovajan luona. Kaiken tämän taustalla on klassinen suomalainen syksy: keltainen, vihreä, kirkkaanpunainen… Tässä ympäristössä oleilee aivan luonnollisesti arkinen piirre naru ja siinä erivärisiä pyykkipoikia. Ne ilmentävät värivalumia paradoksaalinen vastaavuus luonnon asteikolle. On mahdotonta selvittää: onko se kromaattinen asteikko, luonnon värimonimuotoisuuden merkki vai edustavatko, signifoivatko, symboloivatko syksyn luonnolliset satunnaiset värit joitain ontologisia lainalaisuuksia, systematiikkoja… Luulen, että juuri tähän sisältyy Anu Tuomisen taiteen määrätty hahmo: sen paradoksaaliset suhteet konseptuaalisuuden ja lyyrisyyden välillä.

Aleksandr Borovski

Taideasiantuntija, museon johtaja

Borowski on taidekriitikko ja taideasiantuntija, yliopiston opettaja ja kolumnisti sekä
Pietarissa sijaitsevan Valtion Venäläisen taiteen museon nykytaiteen osaston johtaja.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Kimmo Schroderus

Kimmo Schroderus

ARS FENNICA 2004

Kimmo Schroderus on kuvanveistäjä, jonka välinearsenaali on mahdollisen laaja: ompelukoneesta hitsauslaitteisiin. Schroderuksen veistosten muotokieli ovat täysin tätä päivää. Viiteet pulppuavat uutta aikaa etsivistä taidesuunnista kuten futurismin kone-estetiikasta, kyborgi-hahmoista tai Frank Gehryn arkkitehtuurin muodoista.

Esittely

Kimmo Schroderus

Kimmo Schroderus on kuvanveistäjä, jonka välinearsenaali on mahdollisen laaja: ompelukoneesta hitsauslaitteisiin. Hän osoitti jo 1990-luvun alussa uskoa miesliikkeen voimaan ja altisti itsensä kritiikille astuessaan feministiseen diskurssiin poikamaisin elkein. Hän tuli ensin tunnetuksi pehmolelun kaltaisista taiteilijakirjoistaan ja poptaidetta lähenevistä esineistään. Hän oli mukana myös performanssiryhmässä yhdessä Markus Copperin, Klaus Martikaisen ja Kirsi Peltomäen kanssa.

Esineiden jälkeen hän esitteli nahasta ommellun muotokuvagallerian. Teokset lähenivät tuolloin pinnalla ollutta identiteettipolitiikkaa: sosiaalisen ja sukupuolisen seksuaalisuuden määrittelyä sekä viettelyn, hallinnan ja alistamisen teemoja. Mukana oli myös valokuvaa hyödyntäviä peilimäisiä teoksia. Vaikutteet seuraaviin teräs- ja nahkaveistoksiin näyttivät tulevan s/m-, gootti- ja nahkakulttuurista. Teokset ylierotisoituivat sarjakuvamaiseen liioitteluun saakka. Aiheet tulivat esille huonekalujenmuotoisten veistosten kautta. 1990-luvun loppua kohden puu sai materiaalina sijaa ja samalla myös teosten ilmeinen aggressiivisuus näytti pehmenevän.

Schroderus on käynyt veistoksissaan läpi muodonmuutoksia niin ilmaisun kuin sisällöllisen vivahteikkuuden tasolla. Uusimmat vuosituhannen vaihteessa syntyneet, metallista hitsatuttujen teosten orgaanisuus ja liioittelevuus voi nähdä vaikuttuneen barokin tai manierismin juhlavuudesta ja pateettisuudesta.

Samalla Schroderuksen veistosten muotokieli ovat täysin tätä päivää. Viiteet pulppuavat uutta aikaa etsivistä taidesuunnista kuten futurismin kone-estetiikasta, kyborgi-hahmoista tai Frank Gehryn arkkitehtuurin muodoista. Mitä Helvettiä (2002-03) veistos on kuin berninimäinen rautatangosta taivutettu enkelin siipi. Tuntuu kuin Metallica soittaisi barockia!

Helsinkiin Tallinnanaukiolle nousee kesällä 2005 Schroderuksen suuri usean tonnin painoinen julkinen veistos, joka jatkaa samaa nykybarokin perinnettä. Aaltoileva teräsmassa saa viilentävän elementin sen päällä valuvasta vedestä. Schroderus toimi vuonna 2003 Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorina teemanaan Kuvanveistoa.

Teksti: Leevi Haapala

Asiantuntijalausunto

// Lorena Martínez De Corral

Kimmo Schroderus osoittaa analyysin ja muutoksen kykyä. Käytettyään materiaalinaan kangasta, peilejä, nahkaa ja puuta hän on viime aikoina toteuttanut veistoksia metallista. Teoksissaan hän hyödyntää samanaikaisesti kahta erilaista muotokieltä: arkkitehtonista ja käsin tehdyn – luonnon ja rakennetun – liikkeen ja tasapainon. Tällä hetkellä hän työskentelee esittämisen ja eräänlaisen maisemallisen ilmaisun alueella. Hän rakentaa teräksestä kappaleita, jotka ylittävät kuvanveiston kolmiulotteisuuden rajat, ja käsittelee yhtäaikaisesti avointa ja suljettua tilaa. Tämä on varsin henkilökohtainen prosessi, jossa hän tutkii orgaanisia muotoja ja etsii kuvanveiston uudenlaista tulkintaa.

Monista hänen teoksistaan saa optisen vaikutelman: ainetta ja massaa käsitellään siten, että sen rajat ovat plastisten valintojen tulosta. Hän poistaa materiaalien ominaisen painavuuden ja saa aikaan jännitteen, vaihtelun havaittavien ja piilossa olevien piirteiden välillä: pinnat, ääriviivat, yhteensulautumiset, eroamiset, sameus, tiheys, kirkkauden vaihtelut muodostavat hänen veistostaiteensa.

Toiseksi pidän Schroderusta hyvin suomalaisena taiteilijana ja viittaan tässä hänen haluunsa tai tarpeeseensa käyttää jo katoamassa olevia käsityömenetelmiä. Osoituksena ovat puun kunnioittaminen, moitteeton hitsausjälki, eri metallien, kankaan ja nahan läsnäolo. Veistostyöskentelyssään hän antaa suurta painoa tuotantoprosessille ja käytettäville materiaaleille. Hänen intohimonsa on muotoilla ja yhdistää ohuita terästankoja, kiinnikkeitä, pultteja ja muttereita – saumoja, pehmeitä ja aaltoilevia ääriviivoja – tasaisia ja vahvoja pintoja siten, että katsojan silmä nauttii eikä teoksen ääreltä pysty siirtymään pois. Luomisprosessi – uuden kappaleen synnyttäminen materiaalista – on lumoava yhtä lailla hänen luonnoksissaan ja kirjoissaan kuin terästeoksissaan, joissa hitsaamista seuraa työläs ja vaikea kiillotus, joka antaa teokselle uuden ulottuvuuden.

Lorena Martínez De Corral

Kuraattori

Espanjalainen Lorena Martínez
De Corral on toiminut vuodesta 1999 mm. kuraattorina ja taiteellisena asiantuntijana lukuisissa näyttelyissä ja projekteissa.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Aarne Jämsä

Aarne Jämsä

Ehdokkaat 2005

Jämsä on kumonnut kuvanveiston ikiaikaiset perusperiaatteet. Hän on hurjastellut värillä, koristellut, pilaillut. Jämsä on valinnut julkisen veistoksen aiheeksi kengän ja ristinyt Graniitiksi teoksen, joka on valettu lasikuidusta ja kirjottu peilinsirpalein.

Esittely

Aarne Jämsä

Aarne Jämsä lähestyy taidetta vapautuneesti ja riehakkaasti. Hän on käyttänyt kiveä, puuta, kipsiä, monenlaisia materiaaleja, mutta hänen suhteensa aineeseen on ainutlaatuisen epäpyhä. Muovin rinnalla esiintyy hirvenkarvaa, vanhakantaisen pyökin rinnalla alumiinia. Jämsä on kumonnut kuvanveiston ikiaikaiset perusperiaatteet. Hän on hurjastellut värillä, koristellut, pilaillut. Jämsä on valinnut julkisen veistoksen aiheeksi kengän ja ristinyt Graniitiksi teoksen, joka on valettu lasikuidusta ja kirjottu peilinsirpalein.

Jämsän fantastiset teokset hipovat surrealismia ja poptaidetta. Jämsä on luonut oman ihmeellisen esinemaailmansa, oman villin logiikkansa. Veistokset kihartuvat pitkin lattiaa uskomattoman monimutkaisena vyyhtinä, ne kiemurtelevat, oikuttelevat, ne ovat alitajunnan juurakoita, ylös ja alas polveilevia ajatuspolkuja, mielen huvipuiston outoja laitteita.

On kuitenkin olemassa myös toisenlainen Jämsä, mies, joka kunnioittaa Egyptin taiteellista järjestystä ja symmetriaa. Egyptistä kumpuavat ihmishahmot katsovat sisäänpäin ja uneksivat ikuisia unia. Nämä veistokset voivat olla staattisia, ne voivat huokua arvovaltaa, mutta kaikesta huolimatta ilo, Jämsän ylivertaisen iloinen maskuliinisuus, on niissäkin mukana.

Teksti: Pirjo Hämäläinen

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Paavo Paunu

Paavo Paunu

Ehdokkaat 2005

Paavo Paunun teoksissa tärkeää on tila. Kun teokset ovat usein tavattoman suuria, ne muuttuvat todelliseksi katsojaa ympäröiväksi tilaksi, ne täyttävät huoneen tai repäisevät huoneen seinään aukon, luovat uutta tilaa. Paunulla on myös vahvaa kutsumusta esineellisyyteen: maalaukset saavat helposti kolme ulottuvuutta, lakkaavat olemasta pelkkiä illuusioita, esineiden kuvia.

Esittely

Paavo Paunu

Paavo Paunun teoksissa tärkeää on tila. Kun teokset ovat usein tavattoman suuria, ne muuttuvat todelliseksi katsojaa ympäröiväksi tilaksi, ne täyttävät huoneen tai repäisevät huoneen seinään aukon, luovat uutta tilaa. Paunulla on myös vahvaa kutsumusta esineellisyyteen: maalaukset saavat helposti kolme ulottuvuutta, lakkaavat olemasta pelkkiä illuusioita, esineiden kuvia.

Teoksissa on usein vinoa, arvoituksellista huumoria, mutta samalla niissä on erikoista juhlavuutta, Pompejin mysteerien huvilan punaisia seiniä, liehuvia verhoja, synkkinä laskeutuvia esirippuja.

Paunun ihminen on hauras ja epätäydellinen, usein eksyksissä, omien suuruusharhojensa vallassa tai mielensä viimeisellä rannalla. Ihminen on kadottanut identiteettinsä, hän piiloutuu, haihtuu olemattomiin. Joskus Paunun kuvissa on selviä uskonnollisia viitteitä, muistumia kirkkomaalauksista, helvetin päättymättömästä piinasta, paratiisista karkotettujen kauhusta, apokalyptisiä näkyjä maailmankaikkeudesta, joka savuaa ja palaa.

Monet Paunun teoksista saavat kosmisia sävyjä. Maapallo on vain vähäinen talvisten puiden peittämä kumpu, taivaankappaleet leijuvat ilmapalloina horisontissa, planeetat soittavat, kuu hipoo maata, maa ja taivas yhtyvät miehen ja naisen tavoin. Suuruus ei tarkoita Paunun tuotannossa vain teosten kokoa, vaan myös aihepiiriä. Kaikkea on mukana, mennyttä ja tulevaa, alas vajoavaa ja huikeisiin korkeuksiin kohoavaa.

Teksti: Pirjo Hämäläinen

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Mari Sunna

Mari Sunna

Ehdokkaat 2005

Mari Sunna liikkuu hämärän rajamailla. Hänen naisensa eivät ole päivänvalon eläjiä, vaan olentoja, jotka nousevat esiin suurkaupungin utuisesta ihmisvirrasta, muistoista ja mielentiloista, usein myös taiteen historiasta. Sunna näyttää, miten nainen on ollut sfinksin pää, eri asentoihin väännelty malli, japanilaisen puupiirroksen suloinen geisha, naistaiteilijan omakuva.

Teokset

Galleria

Esittely

Mari Sunna

Mari Sunna liikkuu hämärän rajamailla. Hänen naisensa eivät ole päivänvalon eläjiä, vaan olentoja, jotka nousevat esiin suurkaupungin utuisesta ihmisvirrasta, muistoista ja mielentiloista, usein myös taiteen historiasta. Sunna näyttää, miten nainen on ollut sfinksin pää, eri asentoihin väännelty malli, japanilaisen puupiirroksen suloinen geisha, naistaiteilijan omakuva.

Sunna tekee maalauksissaan naisen näkyväksi ja samalla näkymättömäksi. Hän kumoaa taiteen perinteet sallimalla naisilleen intiimiyden. Naiset häivähtävät maalauksen pinnalla, vierailevat siinä nopeasti ja katoavat jonnekin omaan tarinaansa. Naiset verhoavat itsensä, luovuttavat itsestään taiteelle vain vähäisen aavistuksen.

Naiset ovat harvoin kokonaisia, usein pelkkiä fragmentteja, ääriviivoja, hiusten heilahdusta nopeassa liikkeessä. Silmiin pistävää on kasvottomuus. Nainen pitää kädessään peiliä, mutta peili ei heijasta mitään. Nainen seisoo loistokkaassa muotokuvassa mahtava hattulaite hiustensa koristeena, mutta hänellä ei ole kasvoja.

Sunnaa on pakko verrata Helene Schjerfbeckiin. Myös Schjerfbeck maalasi paljon naiskuvia, mutta mallejaan ne eivät esittäneet. Mallien kasvot muuttuivat tuntemattomiksi, yksinkertaistuivat värisivalluksiksi, peittyivät valkoisten maalikerrosten taa. Yhdessä omakuvistaan Schjerfbeck on keskittynyt hiuksiinsa ja jättänyt kasvot lähes kokonaan pois.

Sunnan taide ei ole omistavan katsojan taidetta. Sunna ei tyrkytä, makeile, viettele yleisöä taidoillaan. Katsojalle syntyy helposti se tunne, että hän on tässä ulkopuolinen, tunkeileva muukalainen, jolla on ohimenevä etuoikeus kurkistaa kuvien sisäiseen maailmaan.

Teksti: Pirjo Hämäläinen

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Salla Tykkä

Salla Tykkä

Ehdokkaat 2005

Salla Tykkä on käyttänyt töissään elokuvaa, videota sekä valokuvaa. Tykkä tutkii teoksissaan naisnäkökulmasta ihmisen identiteettiä, kasvamista aikuisuuteen ja suhdetta ympäröivään maailmaan. Teokset ovat joskus raakoja, pelottaviakin.

Esittely

Salla Tykkä

Salla Tykkä on käyttänyt töissään elokuvaa, videota sekä valokuvaa. Tykkä tutkii teoksissaan naisnäkökulmasta ihmisen identiteettiä, kasvamista aikuisuuteen ja suhdetta ympäröivään maailmaan. Teokset ovat joskus raakoja, pelottaviakin. Niissä esiintyvät fiktiiviset henkilöt: nainen vihaa itseään, omaa ruumistaan, omaa elämäänsä. Päähenkilö rimpuilee, kamppailee pakkomielteittensä kanssa, hän on kynsiään ojenteleva peto, hän peittyy paksuun karvaan.

Teosten päähenkilö on usein nuori nainen, joka etsii minuuttaan unenomaisuuden rajamailla. Hänen on yhtäkkiä mahdoton käsittää, mitä hänen ympärillään, hänelle itselleen on tapahtumassa. Kun vastaukset eivät löydy, maailma murenee sirpaleiksi.

Tykkä on käyttänyt lyhytelokuvissaan viitteitä eri elokuvagenreihin. Hän on antanut filmien vaikuttaa katsojan tietoisuuden taustalla, yhdistää ennen nähdyn ja uuden materiaalin. Luonnollisesti kysymys on myös rooleista. Nainen on perinteisesti katseen kohde, mutta Tykän töissä nainen saattaa taistella nyrkkeilykehässä vallasta, vuodattaa piittaamatta vertaan, käydä sukupuolisotaa fyysisesti, konkreettisesti.

Teksti: Pirjo Hämäläinen & Salla Tykkä

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Markus Konttinen

Markus Konttinen

Ehdokkaat 2010

Markus Konttinen maalaa näkyvän ja näkymättömän kohtaamispintaa. Maalauskankaalle tallentuu jälkiä kohtaamisesta: siveltimenvetoja, maalin valumia ja muistumia, värin solmukohtia. Maalaus ei ole irrallaan maailmasta vaan tihentymä siitä miltä tuntuu olla maailmassa kokevana subjektina.

Esittely

Markus Konttinen

Markus Konttinen maalaa näkyvän ja näkymättömän kohtaamispintaa. Maalauskankaalle tallentuu jälkiä kohtaamisesta: siveltimenvetoja, maalin valumia ja muistumia, värin solmukohtia. Maalaus ei ole irrallaan maailmasta vaan tihentymä siitä miltä tuntuu olla maailmassa kokevana subjektina.

Kaikki ei ole selitettävissä, maalausta ei voi rajata kuvaksi, johon voisi tarkentaa katseensa ja jota voisi hallita. Se muistuttaa veden pintaa, jonka jokin on läpäissyt, tai valokuvaa, johon jotakin ohimenevää ja tunnistamatonta on tallentunut.

Teksti: Riikka Stewen

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Anne Koskinen

Anne Koskinen

Ehdokkaat 2010

Anne Koskisen teoksissa käsitetaide yhdistyy käsityöhön. Koskisen monilla välineillä ja teknisen taiturillisesti toteuttamien veistosten, maalausten tai tilateosten lähtökohdat ovat omakohtaisia, omissa elämäntilanteissa. Henkilökohtaisuus on konteksti, mutta katsoja ei välttämättä tunnista sitä.

Esittely

Anne Koskinen

Anne Koskisen teoksissa käsitetaide yhdistyy käsityöhön. Koskisen monilla välineillä ja teknisen taiturillisesti toteuttamien veistosten, maalausten tai tilateosten lähtökohdat ovat omakohtaisia, omissa elämäntilanteissa. Henkilökohtaisuus on konteksti, mutta katsoja ei välttämättä tunnista sitä.

Koskinen on kyseenalaistanut teoksissaan modernia elämäntapaa sekä myös modernismiin kytkeytyviä aitouden ja alkuperäisyyden käsitteitä pohtien identiteettiään.

Identiteettiin kytkeytyviä tekijöitä ovat perhe ja suhde isään, joka ei tullut koskaan.

Teksti: Marja-Terttu Kivirinta

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.