Pauno Pohjolainen

Pauno Pohjolainen

ARS FENNICA 1997

Pauno Pohjolaisen maalatut reliefit ovat katsojalle kuin itseilmaisu ja ulkoinen ilmiö yhtä aikaa. Niiden orgaaninen struktuuri viestii henkistä itseriittoisuutta, sisäistä keskittymistä ja tyyneyttä. Teokset käyvät jatkuvaa sisäistä keskustelua metodien ja materian, yhteisön ja ympäristön sekä luonnonmuotojen ja eriasteisten abstraktioiden välillä.

Esittely

Pauno Pohjolainen

Pauno Pohjolaisen maalatut reliefit ovat katsojalle kuin itseilmaisu ja ulkoinen ilmiö yhtä aikaa. Niiden orgaaninen struktuuri viestii henkistä itseriittoisuutta, sisäistä keskittymistä ja tyyneyttä. Teokset käyvät jatkuvaa sisäistä keskustelua metodien ja materian, yhteisön ja ympäristön sekä luonnonmuotojen ja eriasteisten abstraktioiden välillä.

Suvereeni materiaalin tuntemus, sen rakenteellisten periaatteiden kunnioittaminen antaa käsinkosketeltavan ilmaisun alitajuisille tarkoituksille. Teosten dynaaminen jännitys ylittää ja muuntaa materiaalin olennaiset osat. Muodon lisääntyminen ja leviäminen ei ole mielivaltaista vaan tapahtuu kokonaisuuden ehdoilla, joka muodostaa uskottavan ja olennaisen osan objektin sisäisestä ongelmasta. Tämä kokonaisuus antaa suunnitelluille muodoille täsmälliset rajat. Autonomisesti hallittu rytmi yksinkertaistaa ja selkeyttää ilmaisulliset mahdollisuudet. Teosten dualismi on selkeä: muoto ja sisältö, materia ja henki. Näiden vuorovaikutuksesta syntyy rytminen kajo, joka ylittää filosofisella tai psykologisella tasolla viittaukset ja illuusion. Rakenteellisuus antaa katsojalle kosketuksen nyansseihin ja kovaan muotoon, pintaa ja sen struktuureihin, värin ja sen pohjan suhteeseen. Teoksista huokuu vitaalisuus ja aistillisuus, ne tuntuvat hengittävän ja kasvavan.

Teksti: Pekka Vähäkangas

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Peter Frie

Peter Frie

ARS FENNICA 1998

Peter Frien maalaukset pohjautuvat maisemamaalauksen pitkään perinteeseen ja erityisesti tapaan kuvata maisema voimakkaasti latautuneena tunnetilana. Maalauksissa ilmenee vahva paikan tuntu, mutta niissä on myös vertauskuvallisuutta, jota liian selvä yhteys tiettyyn paikkaan voisi hämärtää. Frie ei jäljennä näkymiä, vaan maalaa muistoja.

Teokset

Galleria

Esittely

Peter Frie

Peter Frien maalaukset pohjautuvat maisemamaalauksen pitkään perinteeseen ja erityisesti tapaan kuvata maisema voimakkaasti latautuneena tunnetilana. Maalauksissa ilmenee vahva paikan tuntu, mutta niissä on myös vertauskuvallisuutta, jota liian selvä yhteys tiettyyn paikkaan voisi hämärtää. Frie ei jäljennä näkymiä, vaan maalaa muistoja. ”En maalaa maisemia sinänsä, vaan projisoin niihin omat mielentilani: kuvaan maisemaa, jossa teoksen syntyhetkellä haluaisin olla”, Peter Frie sanoo.

Peter Frie jäsentää usein maalatun aiheensa osaksi valkoista maalauspohjaa jättäen tämän ”tyhjän” tilan tasapainottavaksi ja maisema-aihetta korostavaksi tekijäksi. ”Kuvaa reunustavat isot valkeat alueet antavat maisemalle tilaa laajentua, ne ovat kuin kaihdin, jonka takana maisema jatkuu. Samalla ne kuitenkin keskittävät kuvan, tarkentavat katsetta ja vahvistavat katsojan tunnekokemusta”, kuvailee Jeremy Lewison artikkelissaan.

Asiantuntijalausunto

// Jeremy Lewison

Ars Fennica -voittajan valitseminen oli sekä vaativaa että antoisaa. Valmiiksi laaditussa ehdokaslistassa on omat vaaransa, sillä palkintolautakunta ei voinut ennalta arvata minun mieltymyksiäni. Lisäksi yhdeksän ehdokkaan luona vieraileminen edellytti matkaa Reykjavikiin, Osloon, Kööpenhaminaan, Helsingborgiin, Tukholmaan, Helsinkiin, Berliiniin, Torinoon ja Pisaan – kuusi viikkoa kestänyt matkustaminen kävi työstä!

Kokemus oli kuitenkin kiehtova ja pääsin tutustumaan yhdeksään taiteilijaan, jotka kertoivat työstään auliisti ja valaisevasti. Vierailujen aikana tutustuin mahdollisuuksien mukaan yleisemminkin pohjoismaisen taiteen kenttään, jotta osaisin arvioida ehdokkaita omassa kontekstissaan. Minusta näyttää kuitenkin selvältä, että leimallisesti pohjoismaista taidetta ei juuri ole: aivan kuten taiteilijat muuallakin maailmassa, Pohjoismaiden taitielijat tekevät työtään kukin omalla tavallaan. Kansallisuudella ei näytä taiteessa olevan suurta merkitystä, paikallisuudella sen sijaan on. Kenties juuri siksi kaikki ehdokkaat ovat niin erilaisia ja voittajaa oli vaikea valita.

Päätöksen aika on kuitenkin koittanut, ja olen päättänyt myöntää palkinnon Peter Frielle. Frien maisemamaalauksen pitkään perinteeseen pohjautuvat työt, joissa näkyy vaikutteita niin Turnerilta, Constablelta kuin Munchiltakin, ovat yhtä aikaa intiimejä ja monumentaalisia. Hänen tapansa sijoittaa kuvattu maisema valkoiseen värikenttään rikkoo perinteisen tavan nähdä maisemamaalaus ikkunana maailmaan, ja sillä on katsojaan suorastaan fyysinen vaikutus. Maisemaa ympäröivä valkea kangas keskittää kuvan, mutta antaa sen samalla laajeta loputtomiin sivusuunnassa. Maisema muuttuu ikkunasta portiksi, kun katsoja johdatetaan vertauskuvallisesti astumaan sisään kuvaan. Näin katsomisesta tulee fyysinen kokemus”. Frien maalaukset ovat kuitenkin enemmän kuin maisemia, sillä niistä huokuu voimakas menetyksen ja surun tunne. Ennen kaikkea ne välittävät katsojalle vahvan ja liikuttavan kokemuksen, joka rohkaisee mietiskelyyn ja itsetutkiskeluun”.

Jeremy Lewison aloitti Tate Galleryn kokoelmien johtajana tammikuussa 1998, ja hän on viran ensimmäinen haltija. Kokoelmien johtaja on ´humanistijohtaja´, joka huolehtii kokoelmien teoksiin liittyvän tutkimustyön ja sen kysymyksenasettelun tasosta ja vastaa museon hankintaohjelmasta. Kun uusi modernin taiteen Tate Gallery ja brittiläisen taiteen Tate Gallery avataan vuosina 2000 ja 2001, Jeremy Lewisonin johtamasta kokoelmaosastosta tulee keskusyksikkö, joka hoitaa ripustus- ja näyttelyasioita Tate Galleryn molemmissa uusissa näyttelypaikoissa. Tate Galleryn kokoelmiin kuuluu englantilaista taidetta 1500-luvulta nykypäiviin saakka sekä ulkomaista taidetta 1900-luvulta.

Ennen siirtymistään Tate Galleryn palvelukseen vuonna 1983 Jeremy Lewison oli Cambridgessa Kettle´s Yard Galleryn kuraattorina ja järjesti siellä useita modernin taiteen ja nykytaiteen näyttelyitä. Lewison on ansioitunut tutkija, ja hänen erityisiä kiinnostuksen kohteitaan ovat sotien välinen taide Englannissa, abstrakti ekspressionismi, nykytaide ja nykygrafiikka. Tate Galleryn vuosinaan hän on tehnyt laajan tutkimuksen Ben Nicholsonin töistä, laatinut catalogue raisonnén Sol Le Wittistä ja Brice Mardenista, sekä näyttelyluettelon Anish Kapoorin piirustuksista. Parhaillaan hän kirjoittaa Jackson Pollockista.

Lewisonin tämän vuosisadan taidetta käsitteleviä artikkeleita on julkaistu monissa brittiläisissä ja ulkomaisissa julkaisuissa ja näyttelyluetteloissa. Viime aikoina hän on kirjoittanut Shirazeh Houshiarysta, Georg Baselitzista ja Englannin 1930-luvun taiteesta. Ennen nimitystään kokoelmien johtajaksi Lewison toimi modernin taiteen kokoelmien apulaisintendenttinä vuodesta 1990 ja vt. johtavana intendenttinä vuodesta 1996.

Jeremy Lewison

Johtaja, Tate gallery

Tate Galleryn kokoelmien johtaja.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Markus Copper

Markus Copper

ARS FENNICA 1999

Markus Copper yhdistää vaivatta luonnon ja teknologian sekä tieteellisen ja käsityöläisen asenteen. Copper ei ihannoi teknologiaa, vaan teknologia ja koneet on valjastettu taiteen palvelukseen. Copperille koneet eivät merkitse pysyvyyttä eivätkä voittoa luonnosta, vaan päinvastoin. Koneet ja teknologia on tuhottava.

Teokset

Galleria

Esittely

Markus Copper

Saskia Bos, Amsterdamissa sijaitseva De Appel -nykytaiteen keskuksen johtaja valitsi ARS Fennica 1999 voittajaksi Markus Copperin. Ratkaisunsa perusteluissa Saskia Bos lausui mm.: ”Pitkän harkinnan jälkeen valintani kohdistui nuoreen, myrskyisään taiteilijaan, jota ajaa tarve ymmärtää maailmaa ja tehdä se paremmin käsitettäväksi tekemällä asioita omin käsin. Joidenkin silmiin hän kenties näyttää menneen ajan taiteilijalta: häntä eivät kiinnosta uusimmat tekniikat tai myyminen, hän ei halua olla muodikas.”

Imatran taidemuseossa 5. marraskuuta avautuvassa palkintonäyttelyssä on tilaisuus nähdä Markus Copperin tähänastisen uran päätyöt. Mukana on kunnioituksen sekaista ihmetystä herättänyt laulava jättiläisvalas, Archangel of Seven Seas (Seitsemän meren arkkienkeli). Vastavalmistunut suurteos Son of the Morning Glow (Aamuruskon poika) on maaginen ja moniselitteinen teos, joka edustaa rahaa, mainetta ja kunniaa. Teos koostuu välkkyvistä ja ääntelevistä, kolmimetrisistä pylväistä, joita metalliset, liikkuvat ”osterinkuoret” peittävät.

”On syytä muistaa ja alleviivata, että Copper on ennen kaikkea kuvanveistäjä, tilaa ja aikaa hahmottava tekijä, joka rakastaa eri materiaaleilla pelaamista ja väsäilyä. Copper pyrkii muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tekemään itse lähestulkoon kaiken mitä teoksista löytyy. Sähköt, metallityöt – mitä tahansa. Motiivina on riippumattomuus ja käytännöllisyys. Hänen pitää pystyä hallitsemaan käyttämänsä tekniikat ja välineet”, kuvailee Mika Hannula Copperin työskentelytapaa näyttelyn yhteydessä julkaistavassa kirjassa.

Markus Copper yhdistää vaivatta luonnon ja teknologian, kuten massiivinen valas osoittaa, sekä tieteellisen ja käsityöläisen asenteen. Copper ei ihannoi teknologiaa, vaan teknologia ja koneet on valjastettu taiteen palvelukseen. Copperille koneet eivät merkitse pysyvyyttä eivätkä voittoa luonnosta, vaan päinvastoin. Koneet ja teknologia on tuhottava. ”Perustasoltaan ja -piirteiltään Copperin työt liittyvät erittäin tiiviisti tähän hetkeen, jälkitraditionaaliseen ja jälkiteolliseen länsimaiseen yhteiskuntaan, jossa valtava määrä koneita ja välineitä ovat ei vain arkisia vaan itsestään selviä. Ja tämä on se maaperä, konteksti, johon hänen vahvasti omaelämäkerrallisiin tapahtumiin nivoutuvat teoksensa kiinnittyvät, ankkuroituvat”.

Teksti: Mika Hannula

Asiantuntijalausunto

// Saskia Bos

Tehtävänäni oli valita vuoden 1999 Ars Fennica -palkinnon voittaja kahdeksasta huolellisesti valitusta ja keskenään aivan erilaisesta ehdokkaasta. Säätiö tarjosi minulle mahdollisuuden käydä perinpohjaisia keskusteluja ehdokkaiden kanssa ja tutustua heidän töihinsä etukäteen diakuvien ja näyttelyluetteloiden kautta. Ateljeevierailuista ja tapaamisista tulikin sitten ratkaisevan tärkeä tekijä, kuten aina, sillä tietopuolisia vastauksia kuunnellessani saatoin myös päätellä oliko intuitioni osunut oikeaan.

Pitkän harkinnan jälkeen valintani kohdistui nuoreen, myrskyisään taiteilijaan, jota ajaa tarve ymmärtää maailmaa ja tehdä se paremmin käsitettäväksi tekemällä asioita omin käsin. Joidenkin silmiin hän kenties näyttää menneen ajan taiteilijalta: häntä eivät kiinnosta uusimmat tekniikat tai myyminen, hän ei halua olla muodikas. Hänen etsintänsä voi vaikuttaa yksityiseltä oikulta. Silti nämä näennäisen autistiset, raskaat ja toisinaan karkeatekoiset veistokset puhuttelevat muidenkin tuntoja: ne kertovat peloista, joita hallinnastamme karannut huipputekniikka herättää, eläimellisistä vaistoista ja myyteistä, jotka vainoavat meitä unissa, kirjoissa ja elokuvissa.

Juuri sellaista mahtia on myös Kiasman kokoelmiin päätyneessä Valaassa: se on painava ja liikkumaton kuin ihmisen voittama luonnonmuoto ja siitä kuvastuu samaan aikaan sekä haavoittuvaisuutta että voimaa. Jos tämä työ heijastelee taiteilijan suhdetta luontoon, tuo suhde on toden totta muuttunut: tässä ei kyseenalaisteta kunnioitusta luonnon luomuksia kohtaan, muttei myöskään kilvoitella niiden kanssa jäljittelemällä aineen sirpaleita, sammalta tai ihoa. Tämä eläin on synnytetty löytötavarasta –kirkosta puretuista urkupilleistä — ja tämän muodon uudelleenluomisen kautta teoksessa sulautuvat yhteen orgaaniset ja ihmisen tekemät osat. Myös Iron Maiden ja Tuonelan Sorsat kertovat ihmisen kamppailusta ja häntä vainoavista unista. Uusimmassa työssään Big Bang Echo taiteilija etsii henkisempää polkua, jolle ”laulava” valas hänet kenties ohjasi. Onko työ sitten todella tämän päivän taidetta? Ainakin siinä mielessä on, että se puhuttelee monia aisteja: sen visuaalinen olemus huokuu liikettä ja ääniä.

Markus Copperin karhea estetiikka on pohjimmiltaan ”modernia” ja hän on selkeästi juuri sellainen vastarannan kiiski kuin tämän menneen vuosisadan taiteilijoilta on odotettukin. Johtuneeko sitten hänen veistoksistaan ja performansseistaan välittyvästä kyynisyyden puutteesta ja vilpittömästä puhtaan runouden etsimisestä että hän on taiteilija, joka vaikuttaa uskottavalta vielä ensi vuosituhannellakin?

Saskia Bos

Kuraattori, taiteilija

Saskia Bos on toiminut De Appel -säätiön ja nykytaiteen keskuksen johtajana vuodesta 1984. Hän toimii myös keskuksessa vuonna 1994 aloitetun kansainvälisen kuraattorien koulutusohjelman johtajana. Hän on toiminut useiden merkittävien näyttelyiden ja biennaaleiden kuraattorina ja komissaarina ja hoitanut moninaisia asiantuntijatehtäviä. Hollantilaisen Openbaar Kunstbesitz -taidelehden päätoimittajana hän oli vuosina 1974-1981. Lisäksi hän on kirjoittanut kuvataidekritiikkejä sekä hollantilaisiin että kansainvälisiin lehtiin. 1980 -luvun alkupuolelta lähtien hän on osallistunut useisiin kansainvälisiin symposiumeihin ja taidetapahtumiin ja luennoinut nykytaiteesta.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Hreinn Fridfinnsson

Hreinn Fridfinnsson

ARS FENNICA 2000

Hreinn Fridfinnssonin (s. 1943, asuu ja työskentelee Amsterdamissa) taide voidaan luokitella käsitetaiteeksi, vaikka hänen käsitteellisyyteensä ilmenee pikemmin eräänlaisena visuaalisena runoutena kuin filosofian perustuvina abstraktioina.

Esittely

Hreinn Fridfinnsson

Hreinn Fridfinnssonin (s. 1943, asuu ja työskentelee Amsterdamissa) taide voidaan luokitella käsitetaiteeksi, vaikka hänen käsitteellisyyteensä ilmenee pikemmin eräänlaisena visuaalisena runoutena kuin filosofian perustuvina abstraktioina.

Hänen teoksiaan ovat runollisen pelkistettyjä. Monet hänen teoksistaan käsittelevät mm. sellaisia määreitä kuin aika, paikka ja valo. Hreinn Fridfinnsson kuuluu islantilaisen SÚM -taiteilijajärjestön ja SÚM-gallerian perustajiin. SÚM-sukupolvella on ollut ratkaiseva vaikutus avantgarden syntyyn Islannin taiteessa 1960-luvulla.

Fridfinnssonin elämän ja taiteen käännekohdaksi muodostui vuonna 1971 muutto Hollantiin, missä hän on siitä lähtien enimmäkseen asunut ja työskennellyt. Muutosta huolimatta Fridfinnsonin suhde Islantiin, ja ennenkaikkea sen luontoon on säilynyt vahvana. Fridfinnsson on koko uransa valokuvannut Islannin maisemia joko mustavalkoisina kuvina tai värikuvina, kuten auringonlaskua kuvaava maisema ’Elsewhere’ (Toisaalla), 1998-2000

Asiantuntijalausunto

// Jean-Christophe Ammann

Hreinn Fridfinnsson on runoilija. Hän ”puhuu” meille valosta, tuulesta, maisemasta, kivilajeista, kristalleista, painovoimasta, aistihavainnoista. Hän rakensi 1972 Islannin etelärannikolle yksinäiselle paikalle portteja etelätuulelle. Hän rakensi ne siten, että etelätuuli avaisi portinpuoliskot. Eräänä sateisena päivänä, kun hän oli saanut portit valmiiksi ja valokuvasi niitä, tuuli puhalsikin pohjoisesta päin. Portit pysyivät suljettuina, eikä taiteilija palannut paikalle enää koskaan.

Tällä tarinalla on ”lapsenomaisen kertomuksen” voima; voima, joka avomielisesti mahdollistaa mielikuvan ja toiminnan sulautumisen yhdeksi kuvaksi.

Vuotta myöhemmin tuuli puhaltaa mereltä päin niin voimakkaasti päin hänen kasvojaan, että hänen silmänsä alkavat kyynelehtiä, kuitenkin hänen katseensa suuntautuu muuttumattomana myrskyävälle merelle. Teos, joka vangitsee tuon tapahtuman, muodostuu yhdestä yksinkertaisesti kehystetystä paperiarkista, jossa huomaamattomasti yhdellä rivillä ovat sanat:” I have looked at the sea through my tears”. Myös tässä työssä piilee kaikessa vaatimattomuudessaan muiston kehittävä voima: Muisto itsestämme, kun selvitämme itsellemme maailmaa pala palalta. Hän ”maalaa” (1992) tummansiniselle valopohjalle ääntä vahvistavan oskillografin avulla laulun (”Song”), jonka muodot assosioivat ikävää, alakuloa — lauluja, jollaisina me emme niitä tänään ehkä enää tunnista. Viime vuonna hän nosti kolmijalan päälle 30 sentin korkuisen prisman ja tavoitteli käsillään sateenkaaren valoa, aivan kuin mekin lapsina halusimme ehdottomasti kulkea sateenkaaren alitse.

Hreinn Fridfinnssonin työ vakuuttaa meidät käsitteellisellä terävyydellään. Juuri siksi hän saa aikaan voimakkaimmat tunteet kaikkein yksinkertaisimmin keinoin.

Jean-Christophe Ammann

Professori
Jean Cristophe Ammann on professori Johann Wolfgang Goethe- yliopistossa, Frankfurtissa ja on Modernin taiteen museon johtaja, Frankfurt am Main. Lisäksi hän on toiminut mm. Luzernin taidemuseon johtajana, Pariisin Biennalen sveitsiläisenä komissaarina ja Baselin taidehallin johtajana.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Heli Hiltunen

Heli Hiltunen

ARS FENNICA 2001

Heli Hiltusen työt ovat etupäässä moniosaisia teossarjoja, joissa pienet työt yhdistyvät laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Hiltusen aiheet liittyvät usein muistiin, rakkauteen ja aistilliseen läheisyyteen. Teokset ovat henkilökohtaisen ja perheen historian dokumentteja, mutta myös tarinoiden kerronnan välineitä.

Teokset

Galleria

Esittely

Heli Hiltunen

Heli Hiltusen työt ovat etupäässä moniosaisia teossarjoja, joissa pienet työt yhdistyvät laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Hiltusen aiheet liittyvät usein muistiin, rakkauteen ja aistilliseen läheisyyteen. Teokset ovat henkilökohtaisen ja perheen historian dokumentteja, mutta myös tarinoiden kerronnan välineitä. Uusimmissa maalauksissaan Hiltunen on keskittynyt maisema-aiheeseen. Töiden lähtökohtana voi olla lapsuuden muisto tai vähäpätöisestä lätäköstä otettu valokuva. Taiteilijan käsittelyssä aiheet muuttuvat, fragmentoituvat ja etääntyvät esikuvistaan. Heli Hiltusen siveltimenjälki on kiehtovan kaksijakoinen: samalla kun se on fyysinen ja aistikas on se myös keveän aineeton, piirre mitä lukuisat hienostuneet harmaan eri vivahteet korostavat. Tuloksena on himmeää, intensiivistä valoa hohtavat, ikään kuin harson läpi nähdyt iättömät maisemat.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Heli Rekula

Heli Rekula

ARS FENNICA 2002

Rekula tekee enimmäkseen video- ja valokuvateoksia, usein lavastettuja valokuvia. Hänen tavallisimpia aiheitaan on naisen vartalo ja naisen monet roolit: yksin ja ryhmässä. Tärkeimpiä teemoja ovat viattomuus ja sen menetys, puhtaus ja epäpuhtaus, sekä näiden käsitteiden välisen rajan vetäminen.

Teokset

Galleria

Esittely

Heli Rekula

Heli Rekula valmistui Lahden muotoiluinstituutin valokuvauslinjalta vuonna 1991. Rekula tekee enimmäkseen video- ja valokuvateoksia, usein lavastettuja valokuvia. Hänen tavallisimpia aiheitaan on naisen vartalo ja naisen monet roolit: yksin ja ryhmässä. Tärkeimpiä teemoja ovat viattomuus ja sen menetys, puhtaus ja epäpuhtaus, sekä näiden käsitteiden välisen rajan vetäminen.

Rekula tarkastelee ihmistä kulttuurisena eläimenä. Hän kyseenalaistaa tavan, jolla kulttuuri muovaa ihmisen luontaista seksuaalisuutta ja aggressioita. Uskonto on yksi tapa hallita ihmistä: se verhoaa kehon normeilla ja tabuilla.

Maisemakin kuuluu Rekulan aiheisiin. Hänen maisemavalokuvansa ovat luonteeltaan lähes uskonnollisia, kuin jonkin tuntemattoman uskonnon alttareita. Ne esittävät toisaalta puhdasta luonnonmaisemaa, jossa ihmiskäden jälki ei näy, ja toisaalta autonrengasvuoria tai haaksirikkoutuneita laivoja. Muodot ja materiaalit korostuvat Rekolan maisemavalokuvissa.

Taiteilija on osallistunut useisiin ryhmänäyttelyihin ulkomailla, ja hänen videoteoksiaan on esitetty monilla filmifestivaaleilla Suomessa ja ulkomailla.

Teksti: Marja Sakari

Asiantuntijalausunto

// Robert Storr

Heli Rekula on epävarmuuksien taiteilija. Hänen valokuviensa ja videoidensa yksinkertainen tyylikkyys vangitsee paikkoja tai olotiloja, joiden katsojat tehdään yhtäkkiä tietoiseksi ympäröivästä maailmasta – puuskittaisesta tuulesta ja vaihtelevasta valosta merellä ja sen taustalla näkyvällä saarella videossa Landscape No 20 An Tiaracht, tai toisen olennon läsnäolosta heidän edessään videossa Maailmojen välissä, kuitenkin kasvavan epävarmuuden vallassa ja hiljaisen huolestuneina siitä, onko tuohon haaveiden paikkaan mitään pääsyä tai onko tuohon eloisaan havainnoituun henkilöön mitään todellista yhteyttä.

Rekula on tässä mielessä etäisyyksien taiteilija, joka tuo esiin mahdollisuuden ihmisten ja luonnon tai ihmisten ja toisten ihmisten väliseen kommunikointiin mutta jonka tarkka ilmaisuvälineensä hienosäätö – kiinteä polttopiste liikkumattoman maiseman yhdestä ainoasta kohdasta tai yhtäläisen kiinteä katse kiinnitettynä kiihtyneeseen hahmoon, joka liikuskelee kameran tähtäimessä ja katoaa siitä vain tullakseen uudelleen näkyviin ja taas lähteäkseen – kaikki tämä auttaa eristämään yksittäisen katsojan omaan tilaansa ja valpastuttaa hänet oman liikkumisensa, oman keskittymiskykynsä suhteen, tarkkailemaan omaa kykyään yksinkertaisesti ”olla” ajassa ja tilassa, omaa itsehillinnän kapasiteettiään.

Tällä tavoin Rekula käyttää näkemisen tekniikkaa kehittääkseen katsojassa veistoksellista tietoisuutta, jossa katsojan ruumiista tulee hankalasti paikannettava kohde suhteessa esineisiin, jotka silmä näkee mutta joista se ei aivan pysty saamaan otetta tilassa, jossa hajavalaistus, seinän vaimeat sävyt, hiukan rakeiset valokuvat ja hiukan rakeiset videokuvat luovat lähes ajelehtivan todellisuuden, joka hengittää – niin kuin tuulet veden yllä – ja tarjoaa osittaisen pääsyn toisiin vallattuihin tiloihin – hätääntyneelle nuorelle miehelle kuuluviin – mutta jonka outo aineettomuus ja tunnelma eivät sisällä muuta ruumista kuin katsojan, ei mitään muuta konkreettista esinettä kuin videoilluusiota synnyttävän mekaanisen laitteiston.

Niinpä vaikutus joka saadaan aikaan on heti mietiskelevä – aina levolliseen romanttisuuteen saakka – ja hienoisesti mutta itsepintaisesti levottomuutta herättävä, kun hyväksyy sen tosiasian, ettei mitenkään voi ”asettua” suhteeseen luonnon kanssa näiden kuvien avulla – joihin muuten sisältyy kuvia rannalle riviin ajetuista autoista mahtavien näköalojen edessä ikään kuin ne olisivat ajoneuvojen falangi, joista kullakin on oma pysäköintiruutunsa drive-in-elokuvateatterissa – eikä mitenkään voi murtautua kuvaruudun läpi autistisen miehen luo, koska on vankina häntä pimennetystä huoneesta katselevan katsojan sulkeutuneisuudesssa.

Aiheen huomioon ottaen hätkähdyttävän epäsentimentaalisina Rekulan valokuvat ja videot ovat samalla kertaa ajatuksia herättäviä ja haastavia. Sillä juuri kun ne kutsuvat mukaansa, ne tekevät hankalaksi tietää missä itse niiden suhteen on. Ja juuri kun ne näyttävät houkuttelevan eläytyvään kohtaamiseen kuvaamansa kontekstin kanssa, ne estävät kaiken sellaisen itsen projisoinnin pakottaen katsojat turvautumaan omiin voimavaroihinsa ja palauttaen heidät harkitsemaan, minkä vuoksi he niin kovasti haluavat samaistua kuviin, jotka määritelmällisesti näyttävät ikuisesti heidän ulottumattomissaan olevilta tilanteilta. Rekula tunnustaa nämä kaipauksen ja katkoksen väliset vaihtokaupat, pitäen kuvienteon perusedellytyksenä katsomista ja osallistumista tiukassa pinteessä, ja hän liittää tämän tietonsa kokemukseen, jota hän välittää formaalisesti täsmällisillä ja aidon liikuttavilla ja kuitenkin ehdottoman tietoisilla ja jopa itse keinojen suhteen kriittisillä tavoilla, joita hän käyttää luodakseen illuusion ”paikalla olosta” ja ”mukana olemisesta”.

Robert Storr

Kuraattori, taiteilija
Robert Storr on taiteilija ja kriitikko sekä New Yorkin Modernin taiteen museon maalaus- ja veistotaiteen osaston vanhempi kuraattori. Hän luennoi ahkerasti sekä kotimaassaan että ulkomailla. Hän on opettanut maalausta, piirustusta, taidehistoriaa ja -kritiikkiä useissa yliopistoissa ja taidekouluissa, mm. Rhode Island School of Designissa, Tyler Art Schoolissa ja New Yorkin yliopiston kuraattorien koulutusohjelmassa.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Anu Tuominen

Anu Tuominen

ARS FENNICA 2003

Tuomisen käsittelyssä kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Esittely

Anu Tuominen

Anu Tuominen valmistui Kuvataideakatemiasta vuonna 1995. Hän on suorittanut loppututkinnon myös Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1992.

Tuomisen esineellisten teosten lähtökohdat ovat visuaalisissa ideoissa ja ajattelussa. Hänen taiteessaan esineet, sanat ja kuvat liittyvät samaan ideoitten rikkaaseen palapeliin. Hänen käsittelyssään kirpputoreilta hankitut arkiset käyttöesineet, metalliset keittiövälineet, rikkinäiset astiat tai tavalliset napit muuttuvat ihmeenomaisesti joksikin muuksi menettämättä kuitenkaan alkuperäistä olemustaan. Pienillä lisäyksillä, värikkäillä lankakerillä ja taitavalla virkkauksella tai yksinkertaisesti lajittelemalla ja yhdistelemällä niistä kasvaa orgaanisesti taiteilijan ideoiden visuaalisia toteutuksia.

Hienovarainen lisäys saa aikaan sanoin selittämättömän metamorfoosin. Teokset palauttavat läsnäolevaksi mustikkamaidon värin, käsityön äänet, koululuokan liidunhajun, sen miltä maistuu, miltä kosketus tuntuu.

Käsitetaiteilijoiden tapaan Tuominen tuo sanoilla, kuvilla ja esineillä esille sellaisia rationaalisen ajattelun ulottumattomissa olevia yhteyksiä ja semioottisesti mahdottomilta näyttäviä tapahtumia, jotka kuitenkin taiteen ja runouden maailmassa ovat mahdollisia.

Kirjassa Kuvan sijamuotoja esineet konkretisoituvat pelkkien sanallisten ohjeiden avulla – teoksia ei ole pakko valmistaa, koska pelkillä sanoilla on kyky tuoda ne näkyviksi. Myös kuvat elävät magrittemaisesti omaa visuaalista totuuttaan; Tuomisen teoksissa postikortin palava kynttilä polttaa, haukan kuva irtoaa tietosanakirjasivustaan noustakseen sivusta muotoutuvalle mättäälle jne. Toden ja kuvitellun, nähdyn ja ajatellun, sanotun ja valmistetun väliset rajat alkavat horjua.

Tuomisen teosten kautta avautuu riemastuttava oivallusten, leikin ja ihmetyksen ulottuvuus, rationaaliselle logiikalle mahdoton, selityksiä pakeneva maailma. Teosten rönsyilevä jatkumo muodostaa eräänlaisen luovuuden ja taiteen metaforan kytkeytyen taiteen pitkään perinteeseen.

Teksti: Marja Sakari

Asiantuntijalausunto

// Aleksandr Borovski

Valitsen ARS FENNICA 2003 voittajaksi Anu Tuomisen. Tämä päätös ei ollut minulle helppo, koska tämän vuoden ehdokkaiden taso on mielestäni erityisen korkea.

Syyt, joiden takia annan ensi sijan Anu Tuomiselle tahtoisin muotoilla seuraavasti. Hän vaikuttaa minusta taiteilijalta, joka on täydellisesti vapaa nykytaiteessa laajalle levinneistä muodontamisen ja sisällönmuodostuksen klisheistä. Totaalisen dekonstruktion, leikin ja parodisten kontekstien aikakaudella hän luo epätavallisen, jopa pelottavan syvällistä, vakavaa taidetta, joka ei suuntaudu dekonstruktioon, vaan etsii eräänlaista synkretismia, esineiden luonnon ykseyttä. Ymmärrän, että tämä kuulostaa liian pateettiselta, yritän silti perustella väitteeni.

Ulkonaisesti ja näennäisesti Anu Tuominen tuntuisi työstävän vanhaa, DADAsta alkanutta ja Fluxuksen ajankohtaiseksi tekemää taiteen perinteisen statuksen ja mediastereotyyppien hajottamisen perinnettä: hän käyttää löydettyjä objekteja, esineitä, jotka tulevat säännöllisesti arkiympäristöstä, hän ensisijaistaa krääsän, eri tasoisen matalan kuten New Yorkin MOMA kuuluisassa näyttelyssään High and low tai kuten filosofit sanovat: sankarillistaa profaanin. Tämä profaani koostuu keittiön, kotitalouden ja ylipäätään naisellisen esineistä ja materiaaleista: astioista, langoista, napeista, postikorteista, kirjasista ym. kuten myös arkaaisista jokapäiväisistä rituaaleista, jotka liittyvät tähän Kodin alueeseen: ompelemiseen, ruuan valmistukseen, lasten kasvatukseen, kommunikaation ylläpitämiseen perheen jäsenten välillä postikorttien lähettäminen ym. Samoin kaiken tämän toiminnan tähteistä, roskista, jätteistä.

On sanottava, että nimenomaan käsillä työstämisen, tarkemmin sanoen amatöörimäisyyden tuntu oli ensimmäinen ja mataloittava vaikutelmani: jotain matalaa, raakaa, kotikutoista fluxusta… Sitten tuli mieleen, että tämä mataloittava intonaatio ei ole satunnainen, se on annettu, ohjelmallinen.

Onko tämä kaikki syventymistä vielä tänäänkin muodikkaisiingender-ongelmiin? Ei sittenkään, sekin on pintaa, ei suinkaan tärkein kerros. Ja vasta sitten minulle avautui taiteilijan intention syvyys, perustavanlaatuisuus. Kyllä, Anu Tuominen auktorisoi jokapäiväistä, arkista, profaania. Mutta tekijyys on alkuperäistä, kuten Ortega de Gasset huomautti; Anu Tuominen on auteur, se joka laajentaa. Tämä on mielestäni tärkeintä. Anu Tuominen työstää merkkiä, sen denotaatioita, itse signifikaatioprosessia, merkkiä kommunikaation elementtinä. Tällöin hän tulkitsee kaikki nämä aspektit laajennetusti. Tekijämäisesti. Auteur-maisesti.

Mutta se, että Anu Tuominen työstää nimenomaan Kodin ja kotitalouden materiaaleja tulee paitsi kaiken tämän orgaanisuudesta taiteilijan sisäisessä maailmassa myös siitä, että kaikissa kulttuureissa juuri käyttöesineet kantavat pysyvintä ja inerttisinta merkkisisältöä. Juuri tätä pysyvyyttä hän työstää rikkomalla inerttiset suhteet ja balanssit, näyttämällä ontologisia, syvällisiä perusyhteyksiä vaikkakin käyttäen paradoksaalisia ja provokatiivisia siirtoja.

Seuraavassa silminnähtävin esimerkki inerttisyyden työstämisestä, piintyneisyydestä kuten Nietzsche sanoi, yhteyksistä merkin ja denotaatin eli kohteen, jonka korvaajana, edustajana merkki toimii välillä. Näiden yhteyksien yksinkertaisin tapaus on merkki kopiona, jäljennöksenä. Anu Tuominen ottaa aivan yksinkertaisen postikortin: valokuvan jostain tilasta tai näkymästä. Ja vaihtaa kuvassa olevan heijastavan pinnan peilin huoneessa tai vesilakeuden maisemassa oikeaksi peilipinnaksi. Eli laittaa palan oikeaa peiliä postikorttiin, jossa on peili. Siirto on mitä yksinkertaisin, mutta rikkoo inerttiset suhteet. Kuka esittää ketä? Korvaako merkki denotaatin vai päinvastoin? Mistä kommunikaatiosta on kysymys postikortin olemuksen perustahan on tiedotus, viesti. Vaan tässä millainen on lähetys? Mitä postikortin vastaanottajalle tarjotaan? Lähettäjälle tärkeän näkymän katsomista? Vai itsensä katsomista sisäänrakennettua peiliä käyttäen?

Tai laajamittaisempi esimerkki signifikaation materiaalin työstämisestä. Edessämme on käytetty vesivärinappikansio, valikoima värejä pyöreissä lokeroissa. Nämä värinapit esittävät, tarkoittavat maalaamisprosessia puhtaiden värien sekoittamista. Vieressä ovat näitä värinappeja vastaavat esineet. Mutta virkatut, virkkuukoukun ja lankojen avulla toteutetut. Ja eri tavoin värjätyt. Joten perus- ja lisävärien sekoittaminen on jo tapahtunut tässä, vieläpä paradoksaalisessa, esineistetyssämuodossa. Inerttisen rutiinimainen, koulumainen tapa lähestyä maalaustaidetta teknisenä keinona on voitettu…

Yleensäkin värinmuodostuksen metamorfoosit kiinnostavat taiteilijaa erityisesti… Tasolla lojuu perinteinen keittiöväline puinen survin. Yhdellä puolella on erivärisiä lankakeriä virkkaaminen on kaikkiaankin Anu Tuomisen mielitekniikka, oikeastaan jopa media toisella puolella taas samanlaisia keriä, mutta jo sileiksi väriympyröiksi survottuja. Muinoin alakoulussa minua järkytti helppotajuisuudellaan hyvin yksinkertainen kaavakuva veden kierto luonnossa. Tässä on yhtä mieleenjäävä kuva värin kierrosta luonnossa.

Merkki ei suinkaan ole aina välittömässä yhteydessä ilmiöön, jota se edustaa: yhteisössä kehittyy merkin vaikutusaikana tietty konventio, sopimus merkityksistä, jotka määrävät merkin ja ilmiön vastaavuuden. Esimerkiksi saippua edustaa puhtauden, steriiliyden, puhdistamisprosessien, lian pois pesemisen ym. käsitettä eikä vain metaforisesti, vaan myös niin sanoakseni teknisesti. Anu Tuominen käyttää banaaleja muovisia saippuakoteloita, mutta ei laita niihin saippuaa, vaan rantakiviä, joiden pyöristynyt, huuhdeltu muoto on kirjaimellisesti vuoksen, veden tuhatvuotisen työn luoma. Inerttinen, piintynyt metafora esittäminen, yhteys on korvattu toisella, paradoksaalisen tuoreella ja odottamattomalla. Tästä syntyy läpitunkeva, väkevä orgaanisen puhtauden hahmo…

On vaikea löytää vertaa Anu Tuomisen uudelle metaforakielelle, hänen toiminnalleen uusien perustavanlaatuisten yhteyksien löytämiseksi ilmiön ja sen merkin välillä. Mieleeni tulee vain Joseph Beuys, eräs hänen multippeleistaan: sitruuna ja läpitunkevan keltaiseksi maalattu sähkölamppu. Sitruunan kyllästyneisyys värillä, latautuneisuus on aivankuin energianlähde. Varmaan vain tämäntapaisissa Beuysin esineissä ja hänen järisyttävässä kyvyssään löytää ilmiöiden välillä yhteyksiä, jotka ovat vakuuttavampia ja perustavampia kuin puhtaasti fyysiset voi nähdä Anu Tuomisen edeltäjän…

Anu Tuomisen paradoksaalisuus taiteilijana perustuu siihen, että hän on epäilemättä konseptuaalisen, pragmaattisen suunnan mestari eikä toisin voi ollakaan, jos työstää esineiden ja ilmiöiden merkkejä ja moduksia, rakentaa uusiksi pitkään vallinneita yhteyksien järjestelmiä. Turhaan ei hän ole niin kiinnostunut systematisaatiosta, visuaalisten aakkosten luomisesta… Tällöin hän ei sattumalta esineistä, muuta ideoitaan esineiksi kosketuksellisen lämpimissä, hellissä medioissa virkkaaminen, kotitalousesineiden ja rituaalien ensisijaistaminen tässä pääsee esiin hänen emotionaalisuutensa.

Yksi merkittävimmistä teoksista on harrastelijakuvana artikuloitu värivalokuva: ei mitään erityistä rakennetta, vain katkelma maalaistalon elämää hakkauslinja metsässä, maanviljelijä halkovajan luona. Kaiken tämän taustalla on klassinen suomalainen syksy: keltainen, vihreä, kirkkaanpunainen… Tässä ympäristössä oleilee aivan luonnollisesti arkinen piirre naru ja siinä erivärisiä pyykkipoikia. Ne ilmentävät värivalumia paradoksaalinen vastaavuus luonnon asteikolle. On mahdotonta selvittää: onko se kromaattinen asteikko, luonnon värimonimuotoisuuden merkki vai edustavatko, signifoivatko, symboloivatko syksyn luonnolliset satunnaiset värit joitain ontologisia lainalaisuuksia, systematiikkoja… Luulen, että juuri tähän sisältyy Anu Tuomisen taiteen määrätty hahmo: sen paradoksaaliset suhteet konseptuaalisuuden ja lyyrisyyden välillä.

Aleksandr Borovski

Taideasiantuntija, museon johtaja

Borowski on taidekriitikko ja taideasiantuntija, yliopiston opettaja ja kolumnisti sekä
Pietarissa sijaitsevan Valtion Venäläisen taiteen museon nykytaiteen osaston johtaja.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Kimmo Schroderus

Kimmo Schroderus

ARS FENNICA 2004

Kimmo Schroderus on kuvanveistäjä, jonka välinearsenaali on mahdollisen laaja: ompelukoneesta hitsauslaitteisiin. Schroderuksen veistosten muotokieli ovat täysin tätä päivää. Viiteet pulppuavat uutta aikaa etsivistä taidesuunnista kuten futurismin kone-estetiikasta, kyborgi-hahmoista tai Frank Gehryn arkkitehtuurin muodoista.

Esittely

Kimmo Schroderus

Kimmo Schroderus on kuvanveistäjä, jonka välinearsenaali on mahdollisen laaja: ompelukoneesta hitsauslaitteisiin. Hän osoitti jo 1990-luvun alussa uskoa miesliikkeen voimaan ja altisti itsensä kritiikille astuessaan feministiseen diskurssiin poikamaisin elkein. Hän tuli ensin tunnetuksi pehmolelun kaltaisista taiteilijakirjoistaan ja poptaidetta lähenevistä esineistään. Hän oli mukana myös performanssiryhmässä yhdessä Markus Copperin, Klaus Martikaisen ja Kirsi Peltomäen kanssa.

Esineiden jälkeen hän esitteli nahasta ommellun muotokuvagallerian. Teokset lähenivät tuolloin pinnalla ollutta identiteettipolitiikkaa: sosiaalisen ja sukupuolisen seksuaalisuuden määrittelyä sekä viettelyn, hallinnan ja alistamisen teemoja. Mukana oli myös valokuvaa hyödyntäviä peilimäisiä teoksia. Vaikutteet seuraaviin teräs- ja nahkaveistoksiin näyttivät tulevan s/m-, gootti- ja nahkakulttuurista. Teokset ylierotisoituivat sarjakuvamaiseen liioitteluun saakka. Aiheet tulivat esille huonekalujenmuotoisten veistosten kautta. 1990-luvun loppua kohden puu sai materiaalina sijaa ja samalla myös teosten ilmeinen aggressiivisuus näytti pehmenevän.

Schroderus on käynyt veistoksissaan läpi muodonmuutoksia niin ilmaisun kuin sisällöllisen vivahteikkuuden tasolla. Uusimmat vuosituhannen vaihteessa syntyneet, metallista hitsatuttujen teosten orgaanisuus ja liioittelevuus voi nähdä vaikuttuneen barokin tai manierismin juhlavuudesta ja pateettisuudesta.

Samalla Schroderuksen veistosten muotokieli ovat täysin tätä päivää. Viiteet pulppuavat uutta aikaa etsivistä taidesuunnista kuten futurismin kone-estetiikasta, kyborgi-hahmoista tai Frank Gehryn arkkitehtuurin muodoista. Mitä Helvettiä (2002-03) veistos on kuin berninimäinen rautatangosta taivutettu enkelin siipi. Tuntuu kuin Metallica soittaisi barockia!

Helsinkiin Tallinnanaukiolle nousee kesällä 2005 Schroderuksen suuri usean tonnin painoinen julkinen veistos, joka jatkaa samaa nykybarokin perinnettä. Aaltoileva teräsmassa saa viilentävän elementin sen päällä valuvasta vedestä. Schroderus toimi vuonna 2003 Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorina teemanaan Kuvanveistoa.

Teksti: Leevi Haapala

Asiantuntijalausunto

// Lorena Martínez De Corral

Kimmo Schroderus osoittaa analyysin ja muutoksen kykyä. Käytettyään materiaalinaan kangasta, peilejä, nahkaa ja puuta hän on viime aikoina toteuttanut veistoksia metallista. Teoksissaan hän hyödyntää samanaikaisesti kahta erilaista muotokieltä: arkkitehtonista ja käsin tehdyn – luonnon ja rakennetun – liikkeen ja tasapainon. Tällä hetkellä hän työskentelee esittämisen ja eräänlaisen maisemallisen ilmaisun alueella. Hän rakentaa teräksestä kappaleita, jotka ylittävät kuvanveiston kolmiulotteisuuden rajat, ja käsittelee yhtäaikaisesti avointa ja suljettua tilaa. Tämä on varsin henkilökohtainen prosessi, jossa hän tutkii orgaanisia muotoja ja etsii kuvanveiston uudenlaista tulkintaa.

Monista hänen teoksistaan saa optisen vaikutelman: ainetta ja massaa käsitellään siten, että sen rajat ovat plastisten valintojen tulosta. Hän poistaa materiaalien ominaisen painavuuden ja saa aikaan jännitteen, vaihtelun havaittavien ja piilossa olevien piirteiden välillä: pinnat, ääriviivat, yhteensulautumiset, eroamiset, sameus, tiheys, kirkkauden vaihtelut muodostavat hänen veistostaiteensa.

Toiseksi pidän Schroderusta hyvin suomalaisena taiteilijana ja viittaan tässä hänen haluunsa tai tarpeeseensa käyttää jo katoamassa olevia käsityömenetelmiä. Osoituksena ovat puun kunnioittaminen, moitteeton hitsausjälki, eri metallien, kankaan ja nahan läsnäolo. Veistostyöskentelyssään hän antaa suurta painoa tuotantoprosessille ja käytettäville materiaaleille. Hänen intohimonsa on muotoilla ja yhdistää ohuita terästankoja, kiinnikkeitä, pultteja ja muttereita – saumoja, pehmeitä ja aaltoilevia ääriviivoja – tasaisia ja vahvoja pintoja siten, että katsojan silmä nauttii eikä teoksen ääreltä pysty siirtymään pois. Luomisprosessi – uuden kappaleen synnyttäminen materiaalista – on lumoava yhtä lailla hänen luonnoksissaan ja kirjoissaan kuin terästeoksissaan, joissa hitsaamista seuraa työläs ja vaikea kiillotus, joka antaa teokselle uuden ulottuvuuden.

Lorena Martínez De Corral

Kuraattori

Espanjalainen Lorena Martínez
De Corral on toiminut vuodesta 1999 mm. kuraattorina ja taiteellisena asiantuntijana lukuisissa näyttelyissä ja projekteissa.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Roi Vaara

Roi Vaara

ARS FENNICA 2005

Roi Vaara on kritisoinut museoihin ja gallerioihin keskittyvää taide-elämää ja tehnyt itsestään taideteoksen, joka liikkuu sulavasti ihmisten joukossa, häkellyttää ja herättää kysymyksiä.

Teokset

Galleria

Esittely

Roi Vaara

Roi Vaara on kritisoinut museoihin ja gallerioihin keskittyvää taide-elämää ja tehnyt itsestään taideteoksen, joka liikkuu sulavasti ihmisten joukossa, häkellyttää ja herättää kysymyksiä.

Ensimmäiseksi Vaara opittiin tuntemaan täysin valkoiseksi maalattuna miehenä, jonka tekona oli olemassaolo, käveleminen siisti puku päällä ja salkku kädessä. Valkoisessa miehessä oli monia ulottuvuuksia ja viitteitä, mutta niistä kiehtovin oli veistotaiteen traditio. Näyttelykontekstissa valkoinen marmori- tai kipsiveistos on normaali kuva ihmisestä, mutta museon ulkopuolella täysin samanlainen tulkinta muuttuu epänormaaliksi.

Sittemmin Vaara on vienyt elävän veistoksen idean museon sisälle ja kehittänyt siitä myös vitriininukkeversion. Toisinaan kaikki naamioituminen on ollut tarpeetonta: Vaara on ainoastaan seissyt paikoillaan – kuten veistokset museossa – ja tarkkaillut ihmisten reaktioita. Tulos on sinällään yllättävä. Poikkeavaksi leimautumiseen ei tarvita minkäänlaista provokaatiota. Pelkkä levollinen oleminen riittää.

Mikäli Vaaran performansseista puuttuu liike, aika saa niissä luonnollisesti suuremman merkityksen. Esiintymisistä tulee kestävyyskokeita, huumoriin sekoittuu fakiirimaista kärsimystä: kylmästä vapiseva ruumis on elävä soitin, joka helisyttää lasilevyjä, korkealle näyteikkunaan liimatuista jäsenistä syntyy koristeellinen rakennelma, kuin moderni veistos.

Vaaran mielikuvitus on ehtymätön ja rohkeus tavaton. Eräässä performansseistaan Vaara seisoo autiolla jäällä ja tutkii tienviittaa: Art vai Life, Taide vai Elämä? Luultavasti hän on kyennyt kulkemaan yhtä aikaa molempiin suuntiin.

Teksti: Pirjo Hämäläinen

Asiantuntijalausunto

// Peter Doroshenko

Roi Vaara on Euroopan ja kansainvälisessä mitassa merkittävä performanssi- ja tapahtumataiteilija. Roi Vaaran taiteella on käsittämätön kyky herättää keskustelua, ja se koskettelee häiriöille alttiin yhteiskunnan avoimia hermopäätteitä sellaisilla peruskysymyksillä kuin: Ovatko nämä teokset syvällisiä? Kannattaako niihin kiinnittää huomiota vai voiko ne suoralta kädeltä torjua? Ovatko teokset todella omakohtaisia? Mitä ne ilmaisevat? Ensi näkemältä Roi Vaaran taide näyttäytyy hyvin valmisteltuina tapahtumina. Mutta hänen ilmaisuunsa kätkeytyvä taituruus luo yllättäviä vaikutuksia ujuttamalla joukkoon ripauksen kokonaisuutta horjuttavaa mustaa huumoria. Juuri nyt kukaan muu ei ansaitse tätä palkintoa suuremmalla syyllä kuin Roi Vaara.

Peter Doroshenko

Taiteellinen johtaja

Doroshenko toimi Stedelijk Museum voor Actuele Kunst – S.M.A.K. – Gentin kaupungin nykytaiteen museon taiteellinen johtajana 2003-2005. Vuodesta 2005 yksityisen belgialaisen taidesäätiön asiamiehenä. Doroshenko on 15 viime vuoden aikana toiminut johtajana tai pääkuraattorina mm seuraavissa laitoksissa: Institute of Visual Arts, Milwaukee Contemporary Arts Museum, Houston Everson Museum of Art, Syracuse.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Markus Kåhre

Markus Kåhre

ARS FENNICA 2007

Kuvat sanovat enemmän kuin tuhat sanaa. Markus Kåhren teokset puolestaan väistävät kuvallisuutta. Teosten luonne ei tallennu kuviksi, eikä myöskään tiivisty sanoiksi. Ne viihtyvät odottavassa hiljaisuudessa.

Teokset

Galleria

Esittely

Markus Kåhre

Kuvat sanovat enemmän kuin tuhat sanaa. Markus Kåhren teokset puolestaan väistävät kuvallisuutta. Teosten luonne ei tallennu kuviksi, eikä myöskään tiivisty sanoiksi. Ne viihtyvät odottavassa hiljaisuudessa. Kåhren teosten kohdalla voi puhua veistoksista tai installaatioista, mutta se mitä teoksista jää mieleen ei ole niiden materiaalisuus. Se näyttää olevan asia, jonka taiteilija näyttää haluavan häivyttää teoksistaan, luopumatta esteettisyyden vaatimuksesta. Elementtien karsimisella taiteilija valmistaa katsojaa olennaiseen: kohtaamiseen teoksessa.

Kåhren teokset tavoittelevat sitä mitä kutsumme mahdottoman tavoitteluksi. Teosten ulkoisesti yksinkertaisilta vaikuttavien rakenteiden sisällä näyttää asuvan joukko arvoituksia. Niiden sisällä piilee Orfeuksen katse, joka hakiessaan Eyrydikeä manalasta menettää hänet. Katseen kohdetta ei voi tuoda mukanaan. Kåhren teokset paikantuvat muistijälkiin. Tuon jäljen voi tunnistaa tuoreeltaan hämmästyksenä teoksessa vierailleen kasvoilta. Hetken häivähdystä voi kutsua myös taiteeksi. Kåhren valmistamissa kohtaamisissa merkitys tiivistyy ohikiitävään hetkeen ennen katoamista näyttämöltä.

Kåhre jättää teoksensa nimeämättä. Nimen tilalle jää ajatusviiva. Se nostaa esille katsomiskokemuksen jakamattomuuden. Kenet katsoja sitten teoksissa tapaa? Teoksen vai taiteilijan? Vastaus löytyy läheltä, kysyjästä itsestään. Teoksen luoman auran sisällä se voi tuntua tyhjältä kololta rinnassa, menneeltä muistikuvalta tai pakenevalta varjolta. Kåhren luoma kokemuspiiri lähestyy kokeellista teatteriesitystä, jossa katsoja jotuu näyttämölle. Teos tuottaa illuusion luvallamme ja löytää meidät sen sisältä. Vuorotellen. Osallistavien teosten reaktiivisuus pysäyttää kommunikaatiopakon. Kåhren teoksia kuvaa yhtäaikaa visuaalisten elementtien vähäeleisyys ja sanomaton anteliaisuus. Ne luovat tilaa kokemuksen ehdottomuudelle ja löytämisen ilolle.

Teksti: Leevi Haapala

Asiantuntijalausunto

// Glenn Scott Wright

Koko Ars Fennica -palkintoon liittyvä löytöretki on ollut minulle erityisen palkitseva. En halua kuulostaa lattealta, mutta voin rehellisesti vakuuttaa, että valintaprosessin eri vaiheissa olen päättänyt antaa palkinnon joka ainoalle neljästä ehdokkaasta. Elina Brotherus, Markus Kåhre, Elina Merenmies ja Anna Tuori ovat kukin ilmentäneet vahvaa, omaperäistä lähestymistapaa ja luovaa otetta.

Tutustuminen näihin neljään taiteilijaan ja heidän työtapoihinsa on ollut minulle suurenmoinen tutkimusmatka, ja haluan kiittää heitä kaikkia. He ovat avuliaasti uhranneet minulle aikaansa ja antaneet arvokkaan lahjan, oman taiteellisen työnsä.

Jokainen, joka on tutustunut Kiasmassa nyt esillä olevaan erinomaiseen näyttelyyn – maailman taidemuseoiden joukossa Kiasma on muuten yksi suosikeistani – on varmasti sitä mieltä, että joka ainoa taiteilija, joka on saanut töitään tänne Ars Fennica -näyttelyyn, on jo sinänsä voittaja.

Koska minut on kuitenkin kutsuttu nimeämään joukosta yksi, olen päättänyt antaa palkinnon taiteilijalle, jonka työt herättävät minussa aitoa ihmetystä – harvinainen saavutus sinänsä – samalla kun ne kyseenalaistavat esittämistä, havaintoa ja merkitystä koskevia käsityksiä ja muotoja tavalla, joka on suorastaan yleismaailmallinen. Olen siksi iloinen voidessani ilmoittaa, että tämänvuotisen Ars Fennica -palkinnon saa Markus Kåhre.

Glenn Scott Wright

Johtaja, Miro Gallery

Glenn Scott Wright toimii yhtenä Victoria Miro Galleryn johtajana. Arvostettu Victoria Miro Gallery on yksi Euroopan suurimpia nykytaiteen gallerioita. Galleria edustaa näyttävää ryhmää menestyneitä kansainvälisiä taiteilijoita – niin asemansa vakiinnuttaneita kuin nousevia kykyjäkin. Galleria on ollut mukana toteuttamassa taiteilijoiden projekteja ja näyttelyitä moniin maailman tärkeimpiin museoihin.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.