Valitsen ARS FENNICA 2003 voittajaksi Anu Tuomisen. Tämä päätös ei ollut minulle helppo, koska tämän vuoden ehdokkaiden taso on mielestäni erityisen korkea.

Syyt, joiden takia annan ensi sijan Anu Tuomiselle tahtoisin muotoilla seuraavasti. Hän vaikuttaa minusta taiteilijalta, joka on täydellisesti vapaa nykytaiteessa laajalle levinneistä muodontamisen ja sisällönmuodostuksen klisheistä. Totaalisen dekonstruktion, leikin ja parodisten kontekstien aikakaudella hän luo epätavallisen, jopa pelottavan syvällistä, vakavaa taidetta, joka ei suuntaudu dekonstruktioon, vaan etsii eräänlaista synkretismia, esineiden luonnon ykseyttä. Ymmärrän, että tämä kuulostaa liian pateettiselta, yritän silti perustella väitteeni.

Ulkonaisesti ja näennäisesti Anu Tuominen tuntuisi työstävän vanhaa, DADAsta alkanutta ja Fluxuksen ajankohtaiseksi tekemää taiteen perinteisen statuksen ja mediastereotyyppien hajottamisen perinnettä: hän käyttää löydettyjä objekteja, esineitä, jotka tulevat säännöllisesti arkiympäristöstä, hän ensisijaistaa krääsän, eri tasoisen matalan kuten New Yorkin MOMA kuuluisassa näyttelyssään High and low tai kuten filosofit sanovat: sankarillistaa profaanin. Tämä profaani koostuu keittiön, kotitalouden ja ylipäätään naisellisen esineistä ja materiaaleista: astioista, langoista, napeista, postikorteista, kirjasista ym. kuten myös arkaaisista jokapäiväisistä rituaaleista, jotka liittyvät tähän Kodin alueeseen: ompelemiseen, ruuan valmistukseen, lasten kasvatukseen, kommunikaation ylläpitämiseen perheen jäsenten välillä postikorttien lähettäminen ym. Samoin kaiken tämän toiminnan tähteistä, roskista, jätteistä.

On sanottava, että nimenomaan käsillä työstämisen, tarkemmin sanoen amatöörimäisyyden tuntu oli ensimmäinen ja mataloittava vaikutelmani: jotain matalaa, raakaa, kotikutoista fluxusta… Sitten tuli mieleen, että tämä mataloittava intonaatio ei ole satunnainen, se on annettu, ohjelmallinen.

Onko tämä kaikki syventymistä vielä tänäänkin muodikkaisiingender-ongelmiin? Ei sittenkään, sekin on pintaa, ei suinkaan tärkein kerros. Ja vasta sitten minulle avautui taiteilijan intention syvyys, perustavanlaatuisuus. Kyllä, Anu Tuominen auktorisoi jokapäiväistä, arkista, profaania. Mutta tekijyys on alkuperäistä, kuten Ortega de Gasset huomautti; Anu Tuominen on auteur, se joka laajentaa. Tämä on mielestäni tärkeintä. Anu Tuominen työstää merkkiä, sen denotaatioita, itse signifikaatioprosessia, merkkiä kommunikaation elementtinä. Tällöin hän tulkitsee kaikki nämä aspektit laajennetusti. Tekijämäisesti. Auteur-maisesti.

Mutta se, että Anu Tuominen työstää nimenomaan Kodin ja kotitalouden materiaaleja tulee paitsi kaiken tämän orgaanisuudesta taiteilijan sisäisessä maailmassa myös siitä, että kaikissa kulttuureissa juuri käyttöesineet kantavat pysyvintä ja inerttisinta merkkisisältöä. Juuri tätä pysyvyyttä hän työstää rikkomalla inerttiset suhteet ja balanssit, näyttämällä ontologisia, syvällisiä perusyhteyksiä vaikkakin käyttäen paradoksaalisia ja provokatiivisia siirtoja.

Seuraavassa silminnähtävin esimerkki inerttisyyden työstämisestä, piintyneisyydestä kuten Nietzsche sanoi, yhteyksistä merkin ja denotaatin eli kohteen, jonka korvaajana, edustajana merkki toimii välillä. Näiden yhteyksien yksinkertaisin tapaus on merkki kopiona, jäljennöksenä. Anu Tuominen ottaa aivan yksinkertaisen postikortin: valokuvan jostain tilasta tai näkymästä. Ja vaihtaa kuvassa olevan heijastavan pinnan peilin huoneessa tai vesilakeuden maisemassa oikeaksi peilipinnaksi. Eli laittaa palan oikeaa peiliä postikorttiin, jossa on peili. Siirto on mitä yksinkertaisin, mutta rikkoo inerttiset suhteet. Kuka esittää ketä? Korvaako merkki denotaatin vai päinvastoin? Mistä kommunikaatiosta on kysymys postikortin olemuksen perustahan on tiedotus, viesti. Vaan tässä millainen on lähetys? Mitä postikortin vastaanottajalle tarjotaan? Lähettäjälle tärkeän näkymän katsomista? Vai itsensä katsomista sisäänrakennettua peiliä käyttäen?

Tai laajamittaisempi esimerkki signifikaation materiaalin työstämisestä. Edessämme on käytetty vesivärinappikansio, valikoima värejä pyöreissä lokeroissa. Nämä värinapit esittävät, tarkoittavat maalaamisprosessia puhtaiden värien sekoittamista. Vieressä ovat näitä värinappeja vastaavat esineet. Mutta virkatut, virkkuukoukun ja lankojen avulla toteutetut. Ja eri tavoin värjätyt. Joten perus- ja lisävärien sekoittaminen on jo tapahtunut tässä, vieläpä paradoksaalisessa, esineistetyssämuodossa. Inerttisen rutiinimainen, koulumainen tapa lähestyä maalaustaidetta teknisenä keinona on voitettu…

Yleensäkin värinmuodostuksen metamorfoosit kiinnostavat taiteilijaa erityisesti… Tasolla lojuu perinteinen keittiöväline puinen survin. Yhdellä puolella on erivärisiä lankakeriä virkkaaminen on kaikkiaankin Anu Tuomisen mielitekniikka, oikeastaan jopa media toisella puolella taas samanlaisia keriä, mutta jo sileiksi väriympyröiksi survottuja. Muinoin alakoulussa minua järkytti helppotajuisuudellaan hyvin yksinkertainen kaavakuva veden kierto luonnossa. Tässä on yhtä mieleenjäävä kuva värin kierrosta luonnossa.

Merkki ei suinkaan ole aina välittömässä yhteydessä ilmiöön, jota se edustaa: yhteisössä kehittyy merkin vaikutusaikana tietty konventio, sopimus merkityksistä, jotka määrävät merkin ja ilmiön vastaavuuden. Esimerkiksi saippua edustaa puhtauden, steriiliyden, puhdistamisprosessien, lian pois pesemisen ym. käsitettä eikä vain metaforisesti, vaan myös niin sanoakseni teknisesti. Anu Tuominen käyttää banaaleja muovisia saippuakoteloita, mutta ei laita niihin saippuaa, vaan rantakiviä, joiden pyöristynyt, huuhdeltu muoto on kirjaimellisesti vuoksen, veden tuhatvuotisen työn luoma. Inerttinen, piintynyt metafora esittäminen, yhteys on korvattu toisella, paradoksaalisen tuoreella ja odottamattomalla. Tästä syntyy läpitunkeva, väkevä orgaanisen puhtauden hahmo…

On vaikea löytää vertaa Anu Tuomisen uudelle metaforakielelle, hänen toiminnalleen uusien perustavanlaatuisten yhteyksien löytämiseksi ilmiön ja sen merkin välillä. Mieleeni tulee vain Joseph Beuys, eräs hänen multippeleistaan: sitruuna ja läpitunkevan keltaiseksi maalattu sähkölamppu. Sitruunan kyllästyneisyys värillä, latautuneisuus on aivankuin energianlähde. Varmaan vain tämäntapaisissa Beuysin esineissä ja hänen järisyttävässä kyvyssään löytää ilmiöiden välillä yhteyksiä, jotka ovat vakuuttavampia ja perustavampia kuin puhtaasti fyysiset voi nähdä Anu Tuomisen edeltäjän…

Anu Tuomisen paradoksaalisuus taiteilijana perustuu siihen, että hän on epäilemättä konseptuaalisen, pragmaattisen suunnan mestari eikä toisin voi ollakaan, jos työstää esineiden ja ilmiöiden merkkejä ja moduksia, rakentaa uusiksi pitkään vallinneita yhteyksien järjestelmiä. Turhaan ei hän ole niin kiinnostunut systematisaatiosta, visuaalisten aakkosten luomisesta… Tällöin hän ei sattumalta esineistä, muuta ideoitaan esineiksi kosketuksellisen lämpimissä, hellissä medioissa virkkaaminen, kotitalousesineiden ja rituaalien ensisijaistaminen tässä pääsee esiin hänen emotionaalisuutensa.

Yksi merkittävimmistä teoksista on harrastelijakuvana artikuloitu värivalokuva: ei mitään erityistä rakennetta, vain katkelma maalaistalon elämää hakkauslinja metsässä, maanviljelijä halkovajan luona. Kaiken tämän taustalla on klassinen suomalainen syksy: keltainen, vihreä, kirkkaanpunainen… Tässä ympäristössä oleilee aivan luonnollisesti arkinen piirre naru ja siinä erivärisiä pyykkipoikia. Ne ilmentävät värivalumia paradoksaalinen vastaavuus luonnon asteikolle. On mahdotonta selvittää: onko se kromaattinen asteikko, luonnon värimonimuotoisuuden merkki vai edustavatko, signifoivatko, symboloivatko syksyn luonnolliset satunnaiset värit joitain ontologisia lainalaisuuksia, systematiikkoja… Luulen, että juuri tähän sisältyy Anu Tuomisen taiteen määrätty hahmo: sen paradoksaaliset suhteet konseptuaalisuuden ja lyyrisyyden välillä.

Virossa vuonna 1975 syntynyt Mark Raidpere on teoksissaan sinnikkäästi ja johdonmukaisesti pyrkinyt etsimään dynaamista suhdetta oman identiteetin kehittymisen ja yhteiskunnallisten tapahtumien välille kylmän sodan jälkeisessä siirtymävaiheessa. Tärkeimpänä ilmaisuvälineenään Raidpere käyttää videota.

Taiteessaan hän pureutuu tutkimaan meidän aikamme rajuissa yhteiskunnallisissa mullistuksissa elävien ihmisten psykologista maailmaa. Usein hän asettaa tutkimustyönsä ja tuotantonsa keskipisteeseen oman itsensä, perheensä ja tuttavapiirinsä. Äärimmäisen herkästi ja tehokkaasti hän paljastaa ne syvät ristiriidat ja vaikeudet, joita meistä jokainen kokee ja joiden kanssa on yritettävä tulla arkielämässä toimeen. Intiimeistä lähtökohdistaan Raidpere kuljettaa havaintonsa ja todistusaineistonsa edelleen kohti yhteiskunnallista maaperää; tärkeitä aiheita hänen taiteessaan ovat myös mm. yhteiskunnan marginaalissa elävät ihmiset, urbaani väkivalta ja katujen elämä.

Taiteilijan videokameran käytölle on tunnusomaista ilmaisun yksinkertaisuus, eleettömyys ja objektiivisuus, mutta samalla hän tulee vavahduttavasti paljastaneeksi yleisön katseelle inhimillisiä onnettomuuksia ja sosiaalisia murhenäytelmiä, joita kätkeytyy arkielämän epävarmuuden ja kommunikaatiovaikeuksien taakse.

Tästä kummallisesta olotilasta, joka on seurausta rajuista yhteiskunnallisista muutoksista, on kovaa vauhtia tulossa nykyajan ihmiskunnan perusolotila. Suuntaus on erityisen näkyvä ja voimakas Baltian maiden kaltaisissa entisissä neuvostotasavalloissa, joissa elämä on jatkuvaa identiteetin ja yhtenäisyyden etsintää sekasortoisessa tilanteessa ”vallankumouksen” jälkeen, kun on siirrytty neuvostojärjestelmästä liberaaliin kapitalistiseen globalisaatioon.

Raidpere, joka on kasvanut tämän ”vallankumouksen” keskellä, onnistuu taiteessaan tavoittamaan ajan jännitteet ja purkamaan ne näyttelytilaan. Yleisö liikuttuu Raidperen ensi näkemältä yksinkertaisista teoksista ja joutuu vääjäämättä hämmentyneeseen, joskus jopa huvittuneeseen mielentilaan – mutta kokemus on aina yhtä unohtumaton. Me elämme kaikki todellakin saman sekasorron keskellä.

Ars Fennica 2009 ­palkinnon saa Jussi Kivi. Sellaisen muistimaiseman rakentamisesta, jossa todellisuuden ja kuvitelman erottaminen toisistaan on mahdotonta (tai epäolennaista) – taideteokseksi, jossa tekijä on monien eri ilmaisukeinojen avulla luonut oman kosmologiansa, yhtaikaa sekä henkilökohtaisen, paikallisen että universaalin.

Voittajan valitseminen Ars Fennica -palkinnon viiden taiteilijakandidaatin joukosta oli erittäin vaikea tehtävä. Ensinnäkin uskon vakaasti, että taide ei ole kilpailua, vaikka se usein on ja sen tuleekin olla taitelijan kamppailua oman materiaalinsa ja minuutensa kanssa. Lisäksi tehtäväni oli asettaa paremmuusjärjestykseen teoksia, joiden syntyhistoria, ilmaisukeinot ja tarkoitusperät olivat lähtökohtaisesti yhteismitattomia.

Vaikeuksia eivät tuottaneet taiteilijoiden laadulliset erot – siinä mielessä taso oli ilahduttavan yhtenäinen – vaan pikemminkin se, miten itse koin näyttelyn teokset ja miten yhdistin tämän kokemukseni taiteilijoiden aikaisempaan tuotantoon, jota saatoin joko nähdä omin silmin tai lähestyä keskustelujen ja katalogien perusteella. Nyt jälkeenpäin huomaan, että olen valintaprosessin kuluessa asettanut etusijalle teokset, jotka ovat näyttäytyneet minulle hetkellisinä, elämyksellisinä ja jopa vaistonvaraisina, sen sijaan että olisin suosinut pohdiskelevampaa ja käsitteellisempää lähestymistapaa.

Tästä näkökulmasta olen päättänyt myöntää palkinnon Charles Sandisonille, jonka teos Language as a mirror of the world (Kieli maailman peilinä), suonikas installaatio, useilla eri projektoreilla heijastettuja sanoja ja valoa, luikertelee gallerian kaikilla pinnoilla, näyttäytyy ja heijastuu loputtomiin kumoten kaiken normaalin tajun tilasta, maasta, taivaasta ja ilmasta. Teoksen luoma hengästynyt vaikutelma potentiaalisesta avaruudesta lähentelee täydellisyyttä, kun katsojan vartalo peittyy ja imeytyy mukaan uusbarokkimaisiin kiemuroihin, lakkaamattomaan liikkeeseen ja tekstien päällekkäisiin merkityksiin.

Silti teoksessa on paljon muutakin kuin vain näköjään satunnaisten sanaryhmien vimmainen kiihko ja äärettömän avaruuden illuusio. Taiteilija on valjastanut käyttöönsä useita tietokoneita, jotka yhdessä kykenisivät valvomaan vaikkapa Helsingin koko liikennejärjestelmää. Teoksen tekstimateriaali on peräisin vuoden 1911 Encyclopaedia Britannicasta, laitoksesta jonka tekijänoikeussuoja on rauennut, ja johon monet nykyisen Wikipedian artikkeleista perustuvat. Sandisonin käsissä tästä ”universaalin” tiedon aarreaitasta tulee kuin Elämän kirja, jota voidaan toimittaa, leikellä, pirstoa ja limittää kerroksittain – ja joka toistuu loputtomiin kuin itsensä luomistyön mikrokosmos. Taiteilijan tähän tarkoitukseen kehittelemä tietokoneohjelma lajittelee lakkaamatta informaatiota, jossa sanat tai sanaryhmät ensin erotetaan toisistaan, minkä jälkeen ne ajavat toisiaan takaa saavuttaakseen taas koherenssin ja päästäkseen takaisin alkukotiinsa.

Prosessiin kuluu monta kuukautta. Lopulta sanakirja palautuu alkuperäiseen muotoonsa, ja lyhyen hengähdystauon jälkeen prosessi alkaa taas alusta. Varsin eksistentiaalista siis… Syy, jonka vuoksi olen tämän teoksen valinnut, menee kuitenkin paljon syvemmälle. Minun näkemykseni mukaan Sandison ylittää masentavan beckettiläisen kehän, jossa tympeä, brutaali elämä toistuu toistumistaan. Hän luo vaikutelman runsaasta, ihmeellisestä maailmankaikkeudesta, joka pursuu loputtomia mahdollisuuksia ja yhdistelmiä – ja jonka alku- ja loppupisteenä on yksi ainoa kevyt henkäys.

Anssi Kasitonni on taiteilija, jonka tuotanto suhtautuu suopeasti ajatuksen lentoon, erilaisuuteen ja väärinkäsityksiin ja tarjoaa temmellyskentän häiriötekijöille. Se kertoo konflikteista vailla vihaa ja uhkauksia, se nauraa perinteille hyväntuulisesti musiikin säestyksellä. Kasitonnin luomukset avautuvat katsojalle välittömästi, eikä taiteilija peittele nautintoa, jota hän itse luomistyöstään saa.

Anssi Kasitonni asuu vanhassa maalaistalossa parinsadan kilometrin päässä Helsingistä. Ateljeetiloina hänellä on muutama kylmä ja vetoinen lato, jotka tarjoavat myös ainutlaatuiset kulissit hänen lyhytfilmeilleen (esim. Tutkijat, 2007). Yhdessä ladossa komeilee Plymouth-merkkisen amerikanraudan luonnollisen kokoinen pahvimalli vierellään traktori, jolla Kasitonni hoitaa talon pihatietä. Seuraavaan latoon on rakennettu skeittiramppi. Rampin yläpuolella kimaltava diskopallo sinkoilee välkkyviä valonsäteitä elämää suuremmalle, Damien Hirst -henkiselle kiiltävälle pahviselle pääkallolle, joka on nostettu jalustalle. Vieras pääsee näkemään, kuinka Kasitonnin elokuvat ovat syntyneet; hän saa seurata bändin harjoituksia ja tutustua säveltämisen ja lauluntekemisen luoviin prosesseihin.

Kaikki Kasitonnin elokuvissa esiintyvät hahmot ja esineet on tehty taiteilijan maatilalla. Lavastuksissa ja kuvauksissa ovat olleet apuna Kasitonnin ystävät ja puoliso Maria. Paikalla käydessäni sain nähdä puun, josta hyppäämällä outo, karvasiipinen orava yritti opetella lentämään. Se putosi ja loukkasi itsensä joka ainoa kerta, kun se yritti turhaan muuntautua liito-oravaksi suvun perinteiden mukaisesti. Oravan isällä on selkeät odotukset: opettele esittämään lentämistä ja, mikä tärkeintä, pidä huoli että sinut huomataan. Liito-orava-performanssin tarkoitus on pelastaa perheen pesäpuu metsäkoneilta. Mutta isillä ja pojilla on harvoin samat unelmat. Meidän sankarimme tahtoo harjoitella bändinsä kanssa, skeitata ja tehdä taidetta. (Liitäjät, 2003)

Anssi Kasitonnin riemukkaassa omistautumisessa omalle taiteelleen on jotain luottavaista ja rehellistä. Ikään kuin hän pohtisi onnellisuutta ja epätodennäköisiä keinoja sen saavuttamiseksi – silti kaiken aikaa tietäen, että nurkan takana voi vaania onnettomuus. Ja mikä ehkä tärkeintä: mukana on aina rakkaus, ei sentimentaalinen ja kulunut vaan oikea, elävä rakkaus, josta taiteilija tekee tärkeää ja todellista sen kaikessa hauraudessa ja lumovoimassa.