Jeppe Hein

Jeppe Hein

ARS FENNICA 2013

Jeppe Heinin taiteessa minimalistisen taiteen perintö linkittyy sosiaalisiin kohtaamisiin ja kokemuksiin. Taiteilijan abstrakteja perusmuotoja kierrättävä estetiikka on välillä kuin mekaniikan kapinaa Charles Chaplinin hengessä.

Esittely

Jeppe Hein

Jeppe Heinin taiteessa minimalistisen taiteen perintö linkittyy sosiaalisiin kohtaamisiin ja kokemuksiin. Taiteilijan abstrakteja perusmuotoja kierrättävä estetiikka on välillä kuin mekaniikan kapinaa Charles Chaplinin hengessä. Tämän kapinan myötä katsojan suhde ympäristöönsä muuttuu, kun hän tapaa näkymättömän labyrintin tai liikkuvan seinän.

Heinin taide on arjen magiaa, missä puistonpenkki menee solmuun tai peilin pinnan teksti kertoo katsojalle hänen kuvajaisensa näkyvän peilissä juuri sillä hetkellä.

Hänen teoksensa voivat olla mekaanisia objekteja, mutta toisaalta hän työskentelee myös hyvin paikkalähtökohtaisesti ja luo tiloja sekä tapahtumia.

Heinin taiteessa humanismi ja huumori tekevät yhteistyötä tavalla, joka muuttaa modernismin niukan estetiikan maailmankatsomusta muokkaavaksi osallistumiseksi.

Hänen teoksensa taikovat arkemme sirkukseksi ja kutsuvat meidät vuoropuheluun taiteellisen elämyksen luonteesta. Yllättävyys, hauskuus ja iskevyys ovat myös nykytaiteellisen työskentelyn ytimessä ja niiden avulla yhteiskunnallinen analyysi ja filosofinen pohdiskelu nappaavat huomiomme.

Jeppe Heinin kuvaston näennäinen niukkuus paljastuukin vuolaaksi merkitysvirraksi.

Teksti: Juha-Heikki Tihinen

Asiantuntijalausunto

// Akiko Miki

Vuoden 2013 Ars Fennica -voittajan valintaprosessi oli minulle poikkeuksellisen mielenkiintoinen ja antoisa kokemus. Yleensä kuvataidepalkinnon saaja valitaan tutustumalla taiteilijoiden portfolioihin tai teosehdotuksiin. Ars Fennica -palkinnon saajan valintaan kuului kuitenkin vierailu kunkin ehdolle nimetyn taiteilijan ateljeeseen eri puolille Pohjoismaita. Vaikka vierailut jäivät lyhyiksi, sain tilaisuuden tutustua taiteilijoihin henkilökohtaisesti ja opin ymmärtämään sitä kulttuurista, sosiaalista ja ympäristöllistä kontekstia, jossa he työskentelevät.

Oli miten oli, päätöksenteko oli äärimmäisen vaikeaa. Kaikki viisi ehdokasta ovat kehittäneet vahvan oman taiteellisen tyylinsä, ja tyylit eroavat toisistaan siinä missä taiteilijoiden uratkin. Kuka tahansa heistä olisi ansainnut palkinnon; lopullisen päätöksen tuli siis pohjautua merkitykseen, jonka minä itse halusin palkinnolle antaa. Valitsemani kriteerit eivät näin ollen millään tavoin kuvasta taiteilijoiden taiteellisen työn laatua. Päätin valita taiteilijan, joka tutkii töissään jotain sellaista, mitä itse pidän tässä ajassa erityisen merkittävänä, ja mikä palkinnon ansiosta päätyy suuren yleisön nähtäväksi yksityisnäyttelyssä Helsingissä.

Tällä perusteella olen päättänyt myöntää vuoden 2013 Ars Fennica -palkinnon tanskalaiselle Jeppe Heinille. Hein on jo ennestään laajalti tunnettu veistoksistaan ja installaatioistaan, joita on ollut esillä museoissa, mittavissa kansainvälisissä näyttelyissä ja julkisissa ulkotiloissa.

Teoksista mainittakoon muiden muassa Appearing Rooms (2004), arvaamattomasti toimiva vesipaviljonki; Changing Spaces (2003), eräänlainen liikkuva seinä; ja Modified Social Benches (2005-), julkisten tilojen ”muunnellut sosiaaliset penkit”.

Monet Heinin teoksista ovat muodoltaan minimalistisia, ja niiden mekaniikka aktivoituu katsojan läsnäolosta, jolloin syntyy yllättävä ja hämmentävä tilanne. Toistuvia teemoja Heinin taiteessa ovat huumori ja leikkimielisyys. Vaikka Heinin installaatioiden odottamaton elementti saattaa joskus hämärtää sen, mikä on hänen taiteellisten pyrkimystensä kannalta olennaista, hän on ensi sijassa kiinnostunut herättämään kysymyksiä ihmislajin käyttäytymisestä, synnyttämään rehellistä epäluuloa ja etenkin tarkastelemaan ihmisolennon havaintokykyä ja tunteita.

Minusta on virkistävää ja loogista, että monet hänen viimeaikaiset teoksensa ja projektinsa tutkivat onnen tunteita ja ilmentävät runsauden ja avokätisyyden kokemuksia. Niistä käy havainnollisesti ilmi, ettei kenelläkään ole näistä käsitteistä selvää määritelmää, eikä keskeistä olekaan kysyä, voiko taideteos tehdä ihmiset onnellisemmiksi.

Siitä huolimatta – jos taiteen tehtävä on tarjota meille innoitusta, rikastaa ajatusmaailmaamme, herkistää meidät maailman monimutkaisuudelle ja mysteereille ja viimein esittää syvällisiä kysymyksiä omasta elämästämme, ja jos ”meidän elämämme suunta on kohti onnea”, niin kuin Dalai Lama sanoo, tuntuu varsin merkitykselliseltä pohtia näitä ilmiöitä kommunikoimalla ja jakamalla kokemuksia taiteen kautta, etenkin nykyisinä epävarmuuden aikoina. Toivon, että Jeppe Heinin näyttely tarjoaa juuri sellaisen kallisarvoisen tilaisuuden.

Akiko Miki

kuraattori
Japanissa syntynyt Akiko Miki on vuodesta 2000 toiminut pariisilaisen Palais de Tokyo –museon vanhempana kuraattorina. Hänellä on laaja kokemus kansainvälisistä taidenäyttelyistä mm. Jokohaman triennaalin 2011 taiteellisena johtajana, D2 taideprojektin johtajana, tokiolaisen Mori Art Museumin vierailevana kuraattorina. Hän on kuratoinut keskeisissä museoissa ja laitoksissa mm: Benesse Naoshima Contemporary Art Museum, Barbican Art Gallery Lontoossa, National Museum of Contemporary Art, Soulissa ja Essl Museum Wienissä.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Tellervo Kalleinen & Oliver Kochta-Kalleinen

Tellervo Kalleinen & Oliver Kochta-Kalleinen

ARS FENNICA 2014

Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta-Kalleinen ovat taiteilijaduo, jonka taiteellinen työskentely on lähtökohtaisesti luovaa yhteistyötä osallistuvan yleisön kanssa. Teosten avoimuus osallistujien ilmaisua kohtaan osoittaa, että henkilökohtaisten tarinoiden kautta voidaan kertoa jotain yleisempää yhteiskunnasta. Lopullinen teos on usein videoinstallaatio, elokuva, tapahtuma tai performanssi.

Esittely

Tellervo Kalleinen & Oliver Kochta-Kalleinen​

Tellervo Kalleinen (s.1975 Lohjalla) ja Oliver Kochta-Kalleinen (s.1971 Dresdenissä, Saksassa) ovat taiteilijaduo, jonka taiteellinen työskentely on lähtökohtaisesti luovaa yhteistyötä osallistuvan yleisön kanssa. Teosten avoimuus osallistujien ilmaisua kohtaan osoittaa, että henkilökohtaisten tarinoiden kautta voidaan kertoa jotain yleisempää yhteiskunnasta. Lopullinen teos on usein videoinstallaatio, elokuva, tapahtuma tai performanssi.

Archipelago Science Fiction (2012) teoksessa saaristolaiset visioivat kotipaikkansa tulevaisuuden elinkeinoja ja henkistä tilaa, kun taas I Love My Job (2012) kertoo tositarinoita ja toiveunia liittyen ongelmatilanteisiin työpaikoilla.

Yksi heidän tunnetuimmista teoksistaan on Valituskuoro (2005-), jossa ihmiset luovat valitustensa pohjalta kuorolaulun ja esittävät sen julkisesti. Teos elää omaa elämäänsä toimintamallina, joka voidaan ottaa käyttöön missä päin maailmaa tahansa.

Taiteilijaduon teosten aiheet ovat yhteiskunnallisia, mutta arjen dokumentoinnin sijaan niissä pyritään taiteen keinoin tarjoamaan foorumi jakaa kokemuksia ja tuottaa utopioita, kuviteltuja ratkaisuja kohti parempaa maailmaa.

Teksti: Paula Toppila

Asiantuntijalausunto

// Vasif Kortun

On harvinaista, että katsoja pääsee seuraamaan, kuinka ihmiset tarkastelevat omaa yksilöllistä ja sosiaalista taustaansa näkökulmista, joista he eivät normaalisti sitä tarkastele. Yleensä me katsojat näemme joko taiteilijan pysäyttämän tilanteen tai yhteisön tarinan, jonka taitelija on pysäyttänyt, ja lisäksi meille tarjoillaan monenlaisia dokumentteja.

Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen teokset eivät pohjaudu mihinkään näistä strategioista. Heidän ajatuksensa osallistumisesta ja dokumentoinnista on toisenlainen. Vallitsevan käsityksen mukaan osallistuvan taiteilijan työskentelymetodi – niin arvokasta tai innoittunutta kuin työ ehkä onkin – ei yllä samalle tasolle kuin vanha kunnon esineiden valmistaminen.

Kalleisen ja Kochta-Kalleisen taide kumoaa tämän holhoavan näkemyksen. Se todistaa, että ihmeitä voi tapahtua, kun ihmisyhteisölle tarjotaan välineet luovaan, mielikuvitukselliseen osallistumiseen; lisäksi tarvitaan kovaa työtä, aikaa ja paneutumista, valmiutta avoimeen keskusteluun, apua ja neuvoja. Kalleisen ja Kochta-Kalleisen teokset ovat erittäin ajankohtaisia: ne tuovat esiin tarinoita, jotka on laadittu asialle omistautuneen yhteisöllisyyden hengessä; ne ammentavat voimansa siitä häilyväisestä lähteestä, jota kutsutaan taiteelliseksi osaamiseksi – samaten kuin estottomasta huumorista ja absurdiudesta. Ne nakertavat vallitsevaa käsitystä dokumentaarista, koska ne käsittelevät jonkin tietyn tilanteen ”todellisuutta” rakentamalla sen uudelleen omaperäisen etäännyttämisen keinoin.

Joukosta häkellyttävän hienoja taiteilijoita, jotka kaikki käyttävät hyvin erilaisia ilmaisukeinoja, valitsin Kalleisen ja Kochta-Kalleisen, koska heidän suhtautumisessaan nykyaikaan on jotain ehdottoman kaunista. He nostavat esiin ääniä ja tilanteita, jotka usein hukkuvat median ja isojen asioiden hälinään. Niin kuin kaikki suuri taide, heidän teoksensa tarjoavat katsojan mielikuvitukselle mahdollisuuksia, ei loppupäätelmiä.

Vasif Kortun

kuraattori, kirjoittaja
Vasif Kortun (s. 1958) on turkkilainen nykytaiteen kuraattori, kirjoittaja ja opettaja. Hän toimii SALTin tutkimus- ja ohjelmajohtajana. SALT on Istanbulissa ja Ankarassa toimiva nykytaiteen keskus. Sillä on projekti- ja näyttelytilaa liki 3.000 m2, yli 40.000 niteen kirjasto sekä Turkin nyky- ja modernin taiteen, arkkitehtuurin arkisto, jossa on yli 1.000,000 digitalisoitua kohdetta.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Mika Taanila

Mika Taanila

ARS FENNICA 2015

Mika Taanila on tehnyt lukuisia kokeellisia musiikkivideoita 1990-luvulla. Niiden jälkeiset elokuvat liikkuvat kokeellisen ja dokumentaarisen välimaastossa. Historia on hänen teoksissaan aina läsnä ja niiden elementteinä on paljon löytö- ja arkistomateriaalia.

Esittely

Mika Taanila​

Mika Taanila on tehnyt lukuisia kokeellisia musiikkivideoita 1990-luvulla. Niiden jälkeiset elokuvat liikkuvat kokeellisen ja dokumentaarisen välimaastossa. Historia on hänen teoksissaan aina läsnä ja niiden elementteinä on paljon löytö- ja arkistomateriaalia. Erilaiset oman aikansa futuristiset utopiat kiehtovat Taanilaa mahdottomuudessaan.

Toiset hänen dokumenttielokuvistaan käsittelevät intohimoisesti asialleen omistautuvia henkilöitä kuten elektronisen taiteen pioneeria Erkki Kurenniemeä tai meditatiivisesta juoksusta elämäntarkoituksen löytänyttä Ashprihanal Pekka Aaltoa.

Tieteellisistä prosesseista ja teknologian vaikutusten tarkastelusta syntyy video- ja ääni-installaatioita, joissa pääosassa ovat erilaiset mekaaniset tapahtumaketjut. Kokeellisissa lyhytelokuvissaan Taanila kiinnittää avantgarden perinteen mukaisesti huomiota erilaisiin häiriöihin, virheisiin ja rosoihin. Niistä kehittyy omintakeisia kokonaisuuksia, joissa ajan merkit ja ääni ovat tärkeässä roolissa.

Taanilan taiteellinen työskentely tuo mieleen löytöretkeilijän, joka väsymättä tutkii menneisyyden kerrostumia ja niiden merkitystä nykyhetken todellisuuteen.

Teksti: Leena Kuumola

Asiantuntijalausunto

// Charles Esche

Viiden ehdokkaan joukosta Mika Taanila on parhaiten vakuuttanut minut teoksillaan, joissa hänen ideansa ovat saaneet täysipainoisen toteutuksen. Hän on työskennellyt suurella antaumuksella poliittisesti ja yhteiskunnallisesti tiedostavana taiteilijana, ja hänen videoteoksensa ovat sekä tietyn ajan ja paikan dokumentteja että ilmaisuvälineitä, joilla tutkitaan käsitteitä ”hyvä” ja ”paha” yhteiskunta.

Mika on tarttunut moniin nykyajan demokraattisen, eurooppalaisen yhteiskunnan perustaviin kysymyksiin ja pohtii niitä konservatismin, suvaitsevaisuuden ja valtion määräysvallan kannalta. Hänen lähestymistapansa ei ole koskaan retorinen eikä abstrakti, vaan konkreettinen ja täsmällinen. Hänen teostensa kautta yleisö saa mahdollisuuden tarkkailla, kuinka yhteiskunnan kollektiivinen mielipide muodostuu ja miksi sen muodostumisprosessi on merkityksellinen.

Valintapäätöksen tekeminen oli vaikeaa, koska jokaisella ehdokkaalla on tiettyjä ominaisuuksia, joiden vuoksi olisi perusteltua antaa palkinto juuri hänelle. Lopulta päätin kuitenkin antaa Ars Fennica -palkinnon sille taiteilijalle, jolla on mielestäni kaikkein täysimittaisin tuotanto, ja joka on onnistunut tuomaan teostensa intentiot lähimmäksi niiden toteutusta.

Tästä ratkaisevasta syystä haluan ojentaa palkinnon Mika Taanilalle.

Charles Esche

kuraattori, museonjohtaja
Charles Esche (s. 1962 Englannissa) on kuraattori, museonjohtaja, kirjoittaja ja Lontoossa päämajaansa pitävän Afterall-kustantamon toinen perustaja ja kustantaja. Huhtikuussa 2014 hänelle myönnettiin yhdysvaltalaisen Bard Collegen Audrey Irmas Award -tunnustuspalkinto ansioistaan kuvataiteen kuraattorina. Palkinnon perusteluissa mainitaan mm. Eschen väsymätön pyrkimys määritellä sekä taiteen tehtävät että sen olemus yhä uudelleen. Esche työskentelee Eindhovenissa Alankomaissa sijaitsevan Van Abbe -museon johtajana.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Kari Vehosalo

Kari Vehosalo

ARS FENNICA 2017

Kari Vehosalo rakentaa töissään dramaattisia näyttämöitä, joissa elämä ja kuolema yhdistyvät polttavaan pistokseen. Teokset kokoavat yhteen valokuvallisen ja filosofisen tarkasti kauneuden, psykopatologian ja länsimaisen traumakulttuurin.

Esittely

Kari Vehosalo

Kari Vehosalo rakentaa töissään dramaattisia näyttämöitä, joissa elämä ja kuolema yhdistyvät polttavaan pistokseen. Teokset kokoavat yhteen valokuvallisen ja filosofisen tarkasti kauneuden, psykopatologian ja länsimaisen traumakulttuurin.

Vehosalon käsittelyssä moderni ikonografia kulminoituu Jayne Mansfieldiin, jonka seksikäs keho hyökkää kohti katsojaa yhtä raivokkaasti kuin kolariin ajautuva auto. Mansfeldin turma-auto on kuin salaman polttama ja kuin sarjakuvamainen viite julkkiskulttuurista. Seksin ja kuolema yhteys vetää populaarikulttuurisen viivan aina James Deanistä Dianaan.

Toinen teoksissa välähtävä hahmo on Ted Kaczynski, matemaatikko, anarkisti ja yksi performatiivisen terrorismin isistä. Kaczynski eli Unabomber piinasi lähes 20 vuoden ajan Yhdysvaltoja 1970-luvun lopusta 1990-luvun puoliväliin asti. Teknologisoituvan yhteiskunnan kriitikkona sittemmin tunnettu Kaczynski eli erakkona kaikki vuoden kiinnijäämiseensä asti.

Yksinäisyys, hiljaisuus ja katse muistuttavat länsimaisesta psykopatologiasta. Sen syvimpiä kerroksia on valotettu läpi 1900-luvun. Vehosalon työ rakentuu traditiolle, jossa yhdistyvät semiotiikka ja psykokultttuuri. Teoksien harmaan sävyt hahmottavat tarkasti myös ihmiseleitä, ja teosten draamassa myös inhimillisyys on läsnä muistumina, kohdentumina ja pistoksina.

Teksti: Atte Oksanen

Asiantuntijalausunto

// Beatrix Ruf

Kokemukseni vuoden 2017 Ars Fennica -palkintoehdokkaiden eli Maija Blåfieldin, Pekka ja Teija Isorättyän, Perttu Saksan, Kari Vehosalon ja Camilla Vuorenmaan teoksista oli niin intensiivinen, että se on edelleen tuoreena mielessäni. Siksi haluan erikseen korostaa, miten korkeasta laadusta taiteilijoiden projektit ja Kiasmassa esillä olleet teokset kertovat. Oli kaikkea muuta kuin helppoa valita heistä vain yksi palkinnon saajaksi, etenkin kun ottaa huomioon näyttelyn kokonaisuutena ja taiteilijoiden teosten välisen vuoropuhelun sen puitteissa.

Kaikkien palkintoehdokkaiden töissä käsitellään ajankohtaisia kysymyksiä identiteetistä, niin hengen kuin ruumiin tasolla, sekä eettisiä ongelmia, jotka määrittävät ihmiskunnan nykyolosuhteita. Kysymykset näyttäytyvät teoksissa ihmisten ja eläinten taidokkaina muotokuvina, radikaaleina henkilökohtaisina paljastuksina ja ekologisina pohdintoina.

Palkintoehdokkaiden ja heidän projektiensa joukosta olen valinnut tämänvuotisen Ars Fennican voittajaksi Kari Vehosalon.

Kun vierailin hänen työhuoneellaan ja tutustuin hänen teoksiinsa Ars Fennica -näyttelyssä Kiasmassa, sain kokea syvällisesti ja järisyttävästi sen, miten tuttuakin tutumpi voi kaamealla tavalla muuttua täysin oudoksi. Teoksissa kuvat, ajattelun, metaforien ja symbolien historia sekä kielen funktio ovat kaikki osa teatraalista romahdusta, jossa toimimattomiksi käyneet inhimillisten halujen kulttuuriset ilmenemismuodot konfiguroidaan uudelleen.

Keho, todellisuuksien, mytologioiden ja merkitysten heijastukset hajoavat, romahtavat kasaan ja kyseenalaistuvat.

Tarkoin valittujen tekniikoiden ja homogenoivien värien kautta maalaamisesta välineenä tulee eräänlainen fetissi, ja samalla se kuitenkin haihtuu. Eri tekniikoiden – maalauksen, valokuvan ja kuvanveiston – samanaikainen käyttö tekee tarkasta käsityöstä epämaalauksellisen ja voimakkaasti häiritsevän kokemuksen. Kaikki on ”luettavissa”, mutta juuri tässä harhaanjohtavassa täydellisyydessä, jota Vehosalon maalaukset, esineet ja installaatiot ilmentävät, on sitä samaa voimaa, joka toisinaan huipentuu ruumiilliseen tai henkiseen väkivaltaan…

Kuvat ja materiaalit murentavat merkityksiä, kuvan tekemisestä tulee hämmentävää, järkyttävää, infektoitunutta ja steriiliä – ja meidän varmat esteettiset ja filosofiset käsityksemme törmäävät petolliseen kauneuteen.

Beatrix Ruf

Kuraattori
Beatrix Ruf on kuraattori, entinen Stedelijk-museon johtaja Amsterdamissa. Opintojensa jälkeen hän toimi kuraattorina Thurgaun taidemuseossa Warthissa vuosina 1994-1998 ja johtajana Kunsthaus Glarusissa vuosina 1998-2001. Vuonna 2001 Ruf nimitettiin Zürichin taidehallin johtajaksi. Hänen johtajankaudellaan toteutettiin taidehallin merkittävä laajennus vuosina 2003-2012. Vuonna 2006 hän kuratoi kolmannen Tate triennaalin Lontoossa ja vuonna 2008 hän oli mukana kuratoimassa Yokohama triennaalia.

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Egill Sæbjörnsson

Egill Sæbjörnsson

Ehdokkaat 2019

Egill Sæbjörnsson on monialainen taiteilija, jonka taide perustuu yhtäältä teknologian käyttöön maalauksen ja kuvanveiston jatkeena ja toisaalta todellisten esineiden ja projisoitujen illuusioiden yhdistämiseen ääneen, musiikkiin ja performanssiin. On mahdollista, että hänet tunnetaan parhaiten kuvitteellisista ystävistään. He ovat Ugh ja Boogar, 36 metriä pitkät kahvia rakastavat ja ihmisiä syövät peikot, jotka nousivat maailmanmaineeseen Venetsian biennaalissa kesällä 2017.

Esittely

Egill Sæbjörnsson

On mahdollista, että islantilainen taiteilija Egill Sæbjörnsson tunnetaan parhaiten kuvitteellisista ystävistään. He ovat Ugh ja Boogar, 36 metriä pitkät kahvia rakastavat ja ihmisiä syövät peikot, jotka nousivat maailmanmaineeseen Venetsian biennaalissa kesällä 2017.

Ajatus Ughista ja Boogarista syntyi vuonna 2007, kun Sæbjörnsson näki pitkänokkaisia peikkohahmoja matkamuistomyymälässä. Ne alkoivat kasvaa hänen mielessään. ”Aluksi vain leikittelin tällä peikkoilmiöllä, josta sitten kasvoivat nämä kuvitteelliset hahmot. En ajatellut, että tekisin taidetta niiden kanssa. Mutta kun niistä tuli isompia ja isompia, ne lopulta ottivat elämäni haltuunsa”, taiteilija kertoo. ”Ne ovat hieman megalomaanisia ja hyvin pahansisuisia.”

Kun peikot kuulivat, että heidän ystävänsä oli saanut kutsun biennaaliin, he tulivat kateellisiksi ja kaappasivat Islannin paviljongin itselleen. Syntyi ainutlaatuinen näyttely, josta kansainvälinen lehdistö raportoi laajasti.

Rauta on taottava silloin, kun se on kuuma. Vielä samana vuonna kekseliäät paikot julkistivat suunnittelemansa luksustuotteet ja valtasivat myymäläkseen helsinkiläisen Galerie Anhavan. Eleganteilla myyntipöydillä oli koruja ja hajuvesipulloja, mitoiltaan valtavia ja pinnalta kiiltävää kultaa. Voisi kenties todeta, että peikkojen maku on vielä hioutumaton.

Egill Sæbjörnsson (s. 1973) on opiskellut taiteen ja musiikin ohella tiibetiläistä mielenhallintaa, klovneriaa, 3D animaatiota ja vuorovaikutteista ohjelmointia sekä Reykjavikissa että Pariisissa. Hän on monialainen taiteilija, jonka taide perustuu yhtäältä teknologian käyttöön maalauksen ja kuvanveiston jatkeena ja toisaalta todellisten esineiden ja projisoitujen illuusioiden yhdistämiseen ääneen, musiikkiin ja performanssiin.

Jättiläispeikot sopivat hyvin kuvaan, kun ajattelee islantilaista kansantarustoa, joka vilisee keijuja, menninkäisiä ja muita olentoja. Islantilaistaiteilija tuntee kotimaahansa liitetyt kliseet ja osaa huvitella niiden kustannuksella.

Sæbjörnssonin taide on samanaikaisesti nokkelaa, vilpitöntä ja syvällistä. Se yllättää, huvittaa ja hämmentää. Se esittää vakavia kysymyksiä olemassaolosta, mutta tekee tämän tavalla, josta sekä taiteilija itse että katsojat voivat nauttia. Vaikka Sæbjörnssonin teokset ovat kokeellisia ja uutta etsiviä, hänelle on tärkeää, ettei niiden ymmärtäminen edellytä erillisiä ohjeita, opintoja tai taustatietoja.

Teksti: Timo Valjakka

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Aurora Reinhard

Aurora Reinhard

Ehdokkaat 2019

Aurora Reinhardia (s. 1975) on kutsuttu ”elämän tutkimusmatkailijaksi”. Hän on pitkään tarkastellut taiteessaan naisten ja miesten välisiä valta ja tunnesuhteita. Toisaalta hän on käsitellyt – usein hyvinkin suorasukaisesti – erilaisia seksuaalisuuden kuvalliseen esittämiseen ja sukupuoliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Näin tehdessään hän on laittanut myös itsensä likoon ja etsinyt vastauksia niin kameran edessä kuin sen takana.

Esittely

Aurora Reinhard

Aurora Reinhardin uusimpiin teoksiin kuuluu Marttyyri (2018), vajaat puoli metriä korkea valkoinen kipsiveistos, jossa alastoman naisvartalon lävistää kolme kultaista nuolta. Teos on eräänlainen omakuva: sen lisäksi, että sen perustana on 3D skannaus taiteilijan omasta vartalosta, nuolet viittaavat romanttisiin kohtaamisiin, jotka ovat koskettaneet häntä syvästi.

Reinhard etsii teostensa kuva-aiheet median ja mainosten kuvastosta sekä länsimaisen taiteen historiasta. Hän kuitenkin tulkitsee löytämänsä kuvat henkilökohtaisten kokemustensa kautta ja monesti sukupuolta tai katseen suuntaa kääntäen. Marttyyri veistoksen taustalla on renessanssitaiteesta tuttu Pyhä Sebastian, 200 luvulla elänyt kristitty roomalaisupseeri, joka kuin ihmeen kaupalla selvisi teloituksesta eikä joidenkin maalausten perusteella näytä edes kärsineen siitä kovasti.

Kun Reinhard vaihtaa miespyhimyksen paikalle oman kehonsa, hän samalla tuo lähes kaksi vuosituhatta vanhan kertomuksen tähän päivään. Hän antaa sille paitsi omakohtaisen myös yleisesti ymmärrettävän merkityksen, joka liittyy taivaallisten suhteiden sijasta ihmisten välisiin.

Aurora Reinhardia (s. 1975) on kutsuttu ”elämän tutkimusmatkailijaksi”. Hän on pitkään tarkastellut taiteessaan naisten ja miesten välisiä valta ja tunnesuhteita. Toisaalta hän on käsitellyt – usein hyvinkin suorasukaisesti – erilaisia seksuaalisuuden kuvalliseen esittämiseen ja sukupuoliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä. Näin tehdessään hän on laittanut myös itsensä likoon ja etsinyt vastauksia niin kameran edessä kuin sen takana. Naamioituneena tai, kuten viimeaikaisissa teoksissaan, ilman naamiota, hän on itse oman teoksensa malli.

Toistuviin teemoihin kuuluu myös yksiulotteisten ja ihanteellisten naiskuvien lähes systemaattinen ja usein provokatiivinen kritiikki. Naishahmot hänen valokuvateoksissaan ovat yliampuvasti meikattuja ja puettuja tavalla, joka viittaa pornografian kuvastoon. Liioittelu on kuitenkin ilmeistä ja illuusioiden rakentamisessa käytetyt keinot niin läpinäkyviä, ettei teosten todellinen sanoma voi jäädä huomaamatta. Yksi asia, jota Reinhardin valokuvien ja veistosten ääressä ei voi sivuuttaa, on niiden täydellisyys. Ne ovat kuin itsestään syntyneitä tai kuin taivaasta tipahtaneita silloinkin, kun ne ovat säröillä, kuten kipsiveistos Broken (2017). Ne muistuttavat (ja toisinaan myös imitoivat) teollisesti valmistettuja luksustuotteita.

Teosten täydellisyys ei kuitenkaan ole itsetarkoituksellista. Se on yliampuvaa ja palvelee samaa päämäärää kuin valokuvateosten liioittelevat meikit ja asut. Se nostaa esiin mielessä piilevät toiveet ja halut ja paljastaa samalla niitä ruokkivien asioiden kangastuksenkaltaisen luonteen.

Teksti: Timo Valjakka

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Ragnar Kjartansson

Ragnar Kjartansson

ARS FENNICA 2019

Ragnar Kjartanssonin (s. 1976 Reykjavik) videoinstallaatioissa, live performansseissa, piirustuksissa ja sarjallisissa plein air maalauksissa on vaikutteita eri taidelajien laajasta kirjosta, elokuvan historiasta, musiikista, teatterista, visuaalisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta. Kjartansson yhdistelee joustavasti eri taidelajeja ja esittää musiikin veistoksellisena, maalauksen performatiivisena ja elokuvan elävänä tauluna.

Esittely

Ragnar Kjartansson

Ragnar Kjartanssonin (s. 1976 Reykjavik) videoinstallaatioissa, live performansseissa, piirustuksissa ja sarjallisissa plein air maalauksissa on vaikutteita eri taidelajien laajasta kirjosta, elokuvan historiasta, musiikista, teatterista, visuaalisesta kulttuurista ja kirjallisuudesta. Kjartansson yhdistelee joustavasti eri taidelajeja ja esittää musiikin veistoksellisena, maalauksen performatiivisena ja elokuvan elävänä tauluna (tableaux vivants).

Esittäminen ja lavastaminen ovat Kjartanssonin tärkeimmät keinot tarjota yleisölle aitoja elämyksiä ja kokemuksia. Kaiken ytimessä on arkielämämme emotionaalisten kerrostumien, sosiaalisten ulottuvuuksien ja ristiriitaisuuksien havainnointi.

Kjartanssonin työskentelytapa heijastelee taidetta sen kaikissa moninaisissa muodoissa. Hänen työnsä on oodi taiteelle itsessään, mutta myös sen toteutus. Samalla kun luomme taidetta, musiikkia, teatteria, elokuvaa, kirjallisuutta ja kuvataidetta ja nautimme niistä, mielemme avartuu inhimilliseen tutkiskeluun. Kjartansson soveltaa tätä epävarmaa tiedettä eri taidemuotoihin tehden milloin viittauksia niiden historiaan, milloin omaan elämänkertaansa. Hän tarjoaa vihjeitä taiteen mekanismeista esittämällä sekä sen julkisivun että sen kätketyn puolen. Hän haastaa taiteellisen luomisen mahdollisuudet ja rajat, ja tuloksena on ihanan ja naurettavan yhdistyminen.

Kjartansson tarjoaa vihjeitä taiteen mekanismeista esittämällä sekä sen julkisivun että sen kätketyn puolen. Hän haastaa taiteellisen luomisen mahdollisuudet ja rajat, ja tuloksena on ihanan ja naurettavan yhdistyminen. Nämä kaksi törmäävät herkeämättä toisiinsa, todellisuus vastaan taide, epäilys vastaan toivo. Ne estävät toinen toistaan, heijastavat toinen toistaan, tai lopulta sulautuvat yhteen.

Ragnar Kjartanssonin työ paljastaa sen, missä määrin me jatkuvasti rakennamme omaa todellisuuttamme – ja samalla hänen leikkisä lähestymistapansa muistuttaa meitä siitä mielihyvästä, jonka voimme suoda itsellemme tässä prosessissa.

Asiantuntijalausunto

// Roland Wetzel

Tämänvuotinen ARS FENNICA -palkintoehdokkaiden näyttely Amos Rex -museossa Helsingissä on vaikuttava osoitus pohjoismaisen taiteen korkeasta tasosta ja elinvoimaisuudesta, jota edustaa viisi merkittävää tekijää: Miriam Bäckström, Aurora Reinhard, Petri Ala-Maunus, Ragnar Kjartansson ja Egill Sæbjörnsson. Jokainen heistä ansaitsisi nousta finalistien joukosta voittajaksi. Jokaisen taiteellinen työ on monitahoista, pohdittua syventymistä maailmaan, jossa elämme. Siksi haluan kiittää kaikkia taiteilijoita erinomaisista teoksista ja heidän kanssaan käymistäni oivaltavista keskusteluista. Kiitokset ja onnittelut myös ARS FENNICA -palkinnon myöntäjille, joita edustavat Leena ja Kari Niemistö, sekä Kai Kartiolle työryhmineen Amos Rexiin toteutetusta ensiluokkaisesta näyttelystä.

Valitessani vuoden 2019 Ars Fennica -palkinnon saajaa olen yrittänyt huomioida esitellyt taideteokset tekijöidensä taiteellisen tuotannon laajemmassa yhteydessä. Samalla valinta on hyvin henkilökohtainen, ja minua ovat innoittaneet läheisiksi kokemani aiheet: uudet tavat muokata vakiintuneita esittämisen muotoja, konventioiden humoristinen ja ironinen kyseenalaistaminen sekä äänten ja musiikin ”auraattinen” merkitys osana taiteilijoiden luomia yhteisöllisiä kokemuksia ajassa ja tilassa.

Vuoden 2019 Ars Fennica -palkinnon voittaja on Ragnar Kjartansson.

Videoteoksessaan ”Vene” (”The Boat”), joka kuuluu yhdeksänosaiseen sarjaan ”Kohtauksia länsimaisesta kulttuurista” (”Scenes from Western Culture”, 2015), Kjartansson käsittelee monipuolisen taiteellisen tuotantonsa ydinkysymyksiä, jotka keskittyvät musiikin ja teatterin aihepiireihin ja vuorovaikutukseen. ”Veneessä” idyllinen sveitsiläinen vuoristomaisema muodostaa pysähtyneet puitteet loputtomasti toistuvalle kohtaukselle, jossa rakastunut pari laskee veneellä laituriin. Juonen heteronormatiivinen sovinnaisuus ja moraalinen suoraselkäisyys vain korostuu, kun kohtaus toistuu vähäisin, sattumanvaraisin muunnelmin ilmeisen loputtomasti ja muuttuu toisto toistolta yhä absurdimmaksi.

Kjartanssonin moninaisen taiteellisen tuotannon keskiössä on minimalistinen kujeilu. Hänen tapansa esittää itsensä tai teosten muut näyttelijät epäonnistumista uhmaavina haavoittuvaisina hahmoina ja hänen taipumuksensa nostalgiaan ja romantisointiin heijastelevat aitoa ja myötäelävää rajankäyntiä ”esittämisen” ja ”olemisen” välillä. Musiikkiin (ja sen tekemiseen) keskittyvissä merkittävissä performansseissaan ja filmeissään Kjartansson korostaa yhteistyötä ja ystävyyttä, mutta melankoliset ja meditatiiviset sävyt luovat lopputulokseen kutkuttavaa ja ratkaisematonta jännitettä ylevän ja arkisen välille.

Roland Wetzel

Museonjohtaja
Roland Wetzel on Baselin Tinguely-museon johtaja, taidehistorioitsija ja musiikkitieteilijä. Ennen nykyistä tehtäväänsä hän on työskennellyt muun muassa Baselin ja Winterthurin taidemuseoissa. Tutkijana Roland Wetzeliä kiinnostavat erityisesti 1910- ja 1960-lukujan monitieteiset taidemuodot ja nykytaide. Tinguely-museossa hänen näyttelyohjelmaansa määrittää Tinguelyn ystävien ja aikalaisten taide sekä Tinguelyn vaikutus tämän päivän taiteeseen. Roland Wetzelillä on lukuisia luottamustoimia sveitsiläisten ja ranskalaisten säätiöiden ja taideorganisaatioiden hallituksissa

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Miriam Bäckström

Miriam Bäckström

Ehdokkaat 2019

Miriam Bäckströmin työtä ohjaa hänen intensiivinen tutkimuksensa kuvan ja todellisuuden symbioottisesta suhteesta ihmisen psyykessä. Hän käyttää erilaisia taiteilijan välineitä, kuten valokuvaa, elokuvaa, performanssia, teatteria, installaatiota ja tekstiä.

Esittely

Miriam Bäckström

Miriam Bäckströmin työtä ohjaa hänen intensiivinen tutkimuksensa kuvan ja todellisuuden symbioottisesta suhteesta ihmisen psyykessä. Hän käyttää erilaisia taiteilijan välineitä, kuten valokuvaa, elokuvaa, performanssia, teatteria, installaatiota ja tekstiä.

Hänen varhaiset käsitteelliset valokuvansa olivat teknisesti tarkkoja kuvauksia sisätiloista, kuten asunnoista, museoista, gallerioista ja tavaratalojen näyteikkunoista, joista ihmishahmo oli aavemaisesti poissa, mutta kuitenkin ilmaistuna eri tavoin — aivan kuin nämä ympäristöt olisivat hahmojaan etsiviä näyttämöasetelmia.

Bäckström tähtää johdonmukaisesti tekniseen tarkkuuteen ja uuden luomiseen riippumatta siitä, työskenteleekö hän still-kuvan vai liikkuvan kuvan parissa. Samalla hän on avannut työtapansa yhteistyölle, joka antaa tilaa improvisoivalle ja teatraaliselle ilmaisulle. Nämä voivat olla elokuvia, eläviä esityksiä tai julkaistuja tekstejä, joissa raja-aidat niin dokumentaarisen ja fiktiivisen kuin omaperäisen ja lainatun ilmaisun välillä on pohdiskelevasti rikottu.

Monimuotoisessa kokeellisessa työssään Bäckström sekä hyödyntää että kumoaa visualisoinnin ja tarinankerronnan, näyttämötekniikan ja näyttelyn kokoamisen yleisiä käytäntöjä. Läpi koko tuotantonsa Bäckström on lähestynyt vastakkaisista näkökulmista teoksen alkuperää ja omakohtaisuutta, esittämistä ja yleisönä olemista sekä faktaa ja fiktiota. Hän etsii aina uutta kuvaa, uutta kokemusta, uutta tunnetta, niin uutta, ettei kukaan oikein tiedä, kuinka ne tulisi hahmottaa ja kuinka niihin tulisi vastata.

Viimeaikaisessa ja meneillään olevassa työssään Bäckström soveltaa tätä etsintää välineenään koneella kudottu seinävaate, joka on tuotettu tietokoneohjatuilla kangaspuilla. Valokuvallinen havainnointi on viety pisteeseen, jossa erot välineen, kuvan, materiaalin ja pinnan välillä hämärtyvät ja muuttuvat epätyydyttäviksi ja josta voi seurata näkemisen ja ymmärtämisen romahdus. Sarjassa New Enter Image uusi kuva nostaa esille uuden näkökulman: upotettu ja rakennettu todellisuus, jossa katsoja on aina-jo kuvan sisällä.

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.

Petri Ala-Maunus

Petri Ala-Maunus

Ehdokkaat 2019

Kun Petri Ala-Maunus (s.1970) nuorempana mietti mitä hän taiteilijana tekisi, hän päätti edetä negaation kautta. Koska maisemamaalaus kiinnosti häntä vähiten, hän päätti ryhtyä maalaamaan maisemia, mutta omalla tavallaan.

Esittely

Petri Ala-Maunus

Kun Petri Ala-Maunus (s.1970) nuorempana mietti mitä hän taiteilijana tekisi, hän päätti edetä negaation kautta. Koska maisemamaalaus kiinnosti häntä vähiten, hän päätti ryhtyä maalaamaan maisemia, mutta omalla tavallaan. 1990-luvun kuluessa hän tuli tunnetuksi taidokkaista ja usein sokerisista auringonlaskuista, joita syntyi paitsi eri kokoisille kankaille myös lähes mille tahansa materiaaleille pizzalaatikoista vaahteran lehtiin.

Auringonlaskuissa ei ollut kyse vain ironisesta leikistä, toritaiteen kliseiden siirtämisestä nykytaiteen kehykseen. Sarjalliset ja toistensa kaltaiset teokset herättivät kysymyksiä romanttisen maiseman olemuksesta ja ihmisen osuudesta sen sisältämiin merkityksiin.

Viitisen vuotta sitten Ala-Maunus siirtyi maalauksiin, joissa ei ole jälkeäkään ihmisen läsnäolosta. Ne ovat jylhiä näkymiä maailmaan ennen ihmistä tai ihmisen jälkeen ja häkellyttävän tarkasti tehtyjä. Niiden ääressä näyttää siltä kuin kaikki antiikin elementit olisivat päässeet valloilleen samanaikaisesti.

Maalaukset ovat paljossa velkaa Düsseldorfin taideakatemiassa 1800-luvulla syntyneelle romanttiselle maisemataiteelle. Romantikot suosivat koskematonta ja kesyttämätöntä luontoa, jota he kuvasivat pikkutarkasti, dramatisoiden ja ihmistä isompana, samanaikaisesti pelkoa ja ihailua herättävänä. Samankaltaisia pyrkimyksiä voi tunnistaa myös Ala-Maunuksen teoksissa.

Olemassa olevat vuoret ja vesiputoukset eivät riittäneet romantikoille. Heidän teoksensa ovat työhuoneessa rakennettuja koosteita, maalattuja kollaaseja. Myös Ala-Maunus kokoaa maalauksensa kymmenistä osista ja yksityiskohdista. Ne ovat maiseman simulaatioita Jean Baudrillardin tarkoittamassa mielessä, kopioita vailla alkuperäistä. Ne ovat nimettömiä paikkoja, jotka ajoittuvat tuhansien vuosien päähän tästä hetkestä, mutta mihin suuntaan? Luomiskertomus ja maailmanloppu lyövät kättä.

Düsseldorfilaisten haasteisiin kuului saada kuvakoosteensa yhtenäisiksi. Yksi keinoista oli paletin rajaaminen muutamaan toisilleen sukua olevaan sävyyn hieman samaan tapaan kuin mustavalkoisessa valokuvassa. Myös Ala-Maunus perustaa maalauksensa usein vain kolmeen tai neljään väriin. Mutta toisin kuin edeltäjänsä, hän paljastaa maalaustensa fiktiivisen olemuksen jättämällä niihin kohtia, jotka rikkovat illuusion. Ne muistuttavat, että kyseessä on maalaus, kaksiulotteinen maaleilla peitetty pinta.

Huikeat vuoristot, villeinä kuohuvat kosket ja tummaoksaiset kuuset piirtyvät Ala-Maunuksen maalauksissa lähes ylitodellisina. Hänellä on maaseudulta kotoisin olevana sekä elävä suhde luontoon että kodin perintönä saatu arvostus taitavaan käsityöhön. Hän maalaa aiheita, joista hän pitää ja tekee sen juuri niin kuin hän haluaa, täydellisyyttä tavoitellen. ”Jos tuon vielä hienommin pystyisi tekemään”, hän usein miettii vasta valmistuneen maalauksensa ääressä.

Teksti: Timo Valjakka

KATSO MYÖS

Lisää taiteilijoita

Ehdokkaat

Lue lisää tämän vuoden ehdokkaista.

Palkitut

Katso kaikki palkitut taiteilijat.

Julkaisut

Tutustu vuosittaisiin katalogeihimme.