Ars Fennica -voittajan valitseminen oli sekä vaativaa että antoisaa. Valmiiksi laaditussa ehdokaslistassa on omat vaaransa, sillä palkintolautakunta ei voinut ennalta arvata minun mieltymyksiäni. Lisäksi yhdeksän ehdokkaan luona vieraileminen edellytti matkaa Reykjavikiin, Osloon, Kööpenhaminaan, Helsingborgiin, Tukholmaan, Helsinkiin, Berliiniin, Torinoon ja Pisaan – kuusi viikkoa kestänyt matkustaminen kävi työstä!

Kokemus oli kuitenkin kiehtova ja pääsin tutustumaan yhdeksään taiteilijaan, jotka kertoivat työstään auliisti ja valaisevasti. Vierailujen aikana tutustuin mahdollisuuksien mukaan yleisemminkin pohjoismaisen taiteen kenttään, jotta osaisin arvioida ehdokkaita omassa kontekstissaan. Minusta näyttää kuitenkin selvältä, että leimallisesti pohjoismaista taidetta ei juuri ole: aivan kuten taiteilijat muuallakin maailmassa, Pohjoismaiden taitielijat tekevät työtään kukin omalla tavallaan. Kansallisuudella ei näytä taiteessa olevan suurta merkitystä, paikallisuudella sen sijaan on. Kenties juuri siksi kaikki ehdokkaat ovat niin erilaisia ja voittajaa oli vaikea valita.

Päätöksen aika on kuitenkin koittanut, ja olen päättänyt myöntää palkinnon Peter Frielle. Frien maisemamaalauksen pitkään perinteeseen pohjautuvat työt, joissa näkyy vaikutteita niin Turnerilta, Constablelta kuin Munchiltakin, ovat yhtä aikaa intiimejä ja monumentaalisia. Hänen tapansa sijoittaa kuvattu maisema valkoiseen värikenttään rikkoo perinteisen tavan nähdä maisemamaalaus ikkunana maailmaan, ja sillä on katsojaan suorastaan fyysinen vaikutus. Maisemaa ympäröivä valkea kangas keskittää kuvan, mutta antaa sen samalla laajeta loputtomiin sivusuunnassa. Maisema muuttuu ikkunasta portiksi, kun katsoja johdatetaan vertauskuvallisesti astumaan sisään kuvaan. Näin katsomisesta tulee fyysinen kokemus”. Frien maalaukset ovat kuitenkin enemmän kuin maisemia, sillä niistä huokuu voimakas menetyksen ja surun tunne. Ennen kaikkea ne välittävät katsojalle vahvan ja liikuttavan kokemuksen, joka rohkaisee mietiskelyyn ja itsetutkiskeluun”.

Jeremy Lewison aloitti Tate Galleryn kokoelmien johtajana tammikuussa 1998, ja hän on viran ensimmäinen haltija. Kokoelmien johtaja on ´humanistijohtaja´, joka huolehtii kokoelmien teoksiin liittyvän tutkimustyön ja sen kysymyksenasettelun tasosta ja vastaa museon hankintaohjelmasta. Kun uusi modernin taiteen Tate Gallery ja brittiläisen taiteen Tate Gallery avataan vuosina 2000 ja 2001, Jeremy Lewisonin johtamasta kokoelmaosastosta tulee keskusyksikkö, joka hoitaa ripustus- ja näyttelyasioita Tate Galleryn molemmissa uusissa näyttelypaikoissa. Tate Galleryn kokoelmiin kuuluu englantilaista taidetta 1500-luvulta nykypäiviin saakka sekä ulkomaista taidetta 1900-luvulta.

Ennen siirtymistään Tate Galleryn palvelukseen vuonna 1983 Jeremy Lewison oli Cambridgessa Kettle´s Yard Galleryn kuraattorina ja järjesti siellä useita modernin taiteen ja nykytaiteen näyttelyitä. Lewison on ansioitunut tutkija, ja hänen erityisiä kiinnostuksen kohteitaan ovat sotien välinen taide Englannissa, abstrakti ekspressionismi, nykytaide ja nykygrafiikka. Tate Galleryn vuosinaan hän on tehnyt laajan tutkimuksen Ben Nicholsonin töistä, laatinut catalogue raisonnén Sol Le Wittistä ja Brice Mardenista, sekä näyttelyluettelon Anish Kapoorin piirustuksista. Parhaillaan hän kirjoittaa Jackson Pollockista.

Lewisonin tämän vuosisadan taidetta käsitteleviä artikkeleita on julkaistu monissa brittiläisissä ja ulkomaisissa julkaisuissa ja näyttelyluetteloissa. Viime aikoina hän on kirjoittanut Shirazeh Houshiarysta, Georg Baselitzista ja Englannin 1930-luvun taiteesta. Ennen nimitystään kokoelmien johtajaksi Lewison toimi modernin taiteen kokoelmien apulaisintendenttinä vuodesta 1990 ja vt. johtavana intendenttinä vuodesta 1996.

Tehtävänäni oli valita vuoden 1999 Ars Fennica -palkinnon voittaja kahdeksasta huolellisesti valitusta ja keskenään aivan erilaisesta ehdokkaasta. Säätiö tarjosi minulle mahdollisuuden käydä perinpohjaisia keskusteluja ehdokkaiden kanssa ja tutustua heidän töihinsä etukäteen diakuvien ja näyttelyluetteloiden kautta. Ateljeevierailuista ja tapaamisista tulikin sitten ratkaisevan tärkeä tekijä, kuten aina, sillä tietopuolisia vastauksia kuunnellessani saatoin myös päätellä oliko intuitioni osunut oikeaan.

Pitkän harkinnan jälkeen valintani kohdistui nuoreen, myrskyisään taiteilijaan, jota ajaa tarve ymmärtää maailmaa ja tehdä se paremmin käsitettäväksi tekemällä asioita omin käsin. Joidenkin silmiin hän kenties näyttää menneen ajan taiteilijalta: häntä eivät kiinnosta uusimmat tekniikat tai myyminen, hän ei halua olla muodikas. Hänen etsintänsä voi vaikuttaa yksityiseltä oikulta. Silti nämä näennäisen autistiset, raskaat ja toisinaan karkeatekoiset veistokset puhuttelevat muidenkin tuntoja: ne kertovat peloista, joita hallinnastamme karannut huipputekniikka herättää, eläimellisistä vaistoista ja myyteistä, jotka vainoavat meitä unissa, kirjoissa ja elokuvissa.

Juuri sellaista mahtia on myös Kiasman kokoelmiin päätyneessä Valaassa: se on painava ja liikkumaton kuin ihmisen voittama luonnonmuoto ja siitä kuvastuu samaan aikaan sekä haavoittuvaisuutta että voimaa. Jos tämä työ heijastelee taiteilijan suhdetta luontoon, tuo suhde on toden totta muuttunut: tässä ei kyseenalaisteta kunnioitusta luonnon luomuksia kohtaan, muttei myöskään kilvoitella niiden kanssa jäljittelemällä aineen sirpaleita, sammalta tai ihoa. Tämä eläin on synnytetty löytötavarasta –kirkosta puretuista urkupilleistä — ja tämän muodon uudelleenluomisen kautta teoksessa sulautuvat yhteen orgaaniset ja ihmisen tekemät osat. Myös Iron Maiden ja Tuonelan Sorsat kertovat ihmisen kamppailusta ja häntä vainoavista unista. Uusimmassa työssään Big Bang Echo taiteilija etsii henkisempää polkua, jolle ”laulava” valas hänet kenties ohjasi. Onko työ sitten todella tämän päivän taidetta? Ainakin siinä mielessä on, että se puhuttelee monia aisteja: sen visuaalinen olemus huokuu liikettä ja ääniä.

Markus Copperin karhea estetiikka on pohjimmiltaan ”modernia” ja hän on selkeästi juuri sellainen vastarannan kiiski kuin tämän menneen vuosisadan taiteilijoilta on odotettukin. Johtuneeko sitten hänen veistoksistaan ja performansseistaan välittyvästä kyynisyyden puutteesta ja vilpittömästä puhtaan runouden etsimisestä että hän on taiteilija, joka vaikuttaa uskottavalta vielä ensi vuosituhannellakin?

Heli Rekula on epävarmuuksien taiteilija. Hänen valokuviensa ja videoidensa yksinkertainen tyylikkyys vangitsee paikkoja tai olotiloja, joiden katsojat tehdään yhtäkkiä tietoiseksi ympäröivästä maailmasta – puuskittaisesta tuulesta ja vaihtelevasta valosta merellä ja sen taustalla näkyvällä saarella videossa Landscape No 20 An Tiaracht, tai toisen olennon läsnäolosta heidän edessään videossa Maailmojen välissä, kuitenkin kasvavan epävarmuuden vallassa ja hiljaisen huolestuneina siitä, onko tuohon haaveiden paikkaan mitään pääsyä tai onko tuohon eloisaan havainnoituun henkilöön mitään todellista yhteyttä.

Rekula on tässä mielessä etäisyyksien taiteilija, joka tuo esiin mahdollisuuden ihmisten ja luonnon tai ihmisten ja toisten ihmisten väliseen kommunikointiin mutta jonka tarkka ilmaisuvälineensä hienosäätö – kiinteä polttopiste liikkumattoman maiseman yhdestä ainoasta kohdasta tai yhtäläisen kiinteä katse kiinnitettynä kiihtyneeseen hahmoon, joka liikuskelee kameran tähtäimessä ja katoaa siitä vain tullakseen uudelleen näkyviin ja taas lähteäkseen – kaikki tämä auttaa eristämään yksittäisen katsojan omaan tilaansa ja valpastuttaa hänet oman liikkumisensa, oman keskittymiskykynsä suhteen, tarkkailemaan omaa kykyään yksinkertaisesti ”olla” ajassa ja tilassa, omaa itsehillinnän kapasiteettiään.

Tällä tavoin Rekula käyttää näkemisen tekniikkaa kehittääkseen katsojassa veistoksellista tietoisuutta, jossa katsojan ruumiista tulee hankalasti paikannettava kohde suhteessa esineisiin, jotka silmä näkee mutta joista se ei aivan pysty saamaan otetta tilassa, jossa hajavalaistus, seinän vaimeat sävyt, hiukan rakeiset valokuvat ja hiukan rakeiset videokuvat luovat lähes ajelehtivan todellisuuden, joka hengittää – niin kuin tuulet veden yllä – ja tarjoaa osittaisen pääsyn toisiin vallattuihin tiloihin – hätääntyneelle nuorelle miehelle kuuluviin – mutta jonka outo aineettomuus ja tunnelma eivät sisällä muuta ruumista kuin katsojan, ei mitään muuta konkreettista esinettä kuin videoilluusiota synnyttävän mekaanisen laitteiston.

Niinpä vaikutus joka saadaan aikaan on heti mietiskelevä – aina levolliseen romanttisuuteen saakka – ja hienoisesti mutta itsepintaisesti levottomuutta herättävä, kun hyväksyy sen tosiasian, ettei mitenkään voi ”asettua” suhteeseen luonnon kanssa näiden kuvien avulla – joihin muuten sisältyy kuvia rannalle riviin ajetuista autoista mahtavien näköalojen edessä ikään kuin ne olisivat ajoneuvojen falangi, joista kullakin on oma pysäköintiruutunsa drive-in-elokuvateatterissa – eikä mitenkään voi murtautua kuvaruudun läpi autistisen miehen luo, koska on vankina häntä pimennetystä huoneesta katselevan katsojan sulkeutuneisuudesssa.

Aiheen huomioon ottaen hätkähdyttävän epäsentimentaalisina Rekulan valokuvat ja videot ovat samalla kertaa ajatuksia herättäviä ja haastavia. Sillä juuri kun ne kutsuvat mukaansa, ne tekevät hankalaksi tietää missä itse niiden suhteen on. Ja juuri kun ne näyttävät houkuttelevan eläytyvään kohtaamiseen kuvaamansa kontekstin kanssa, ne estävät kaiken sellaisen itsen projisoinnin pakottaen katsojat turvautumaan omiin voimavaroihinsa ja palauttaen heidät harkitsemaan, minkä vuoksi he niin kovasti haluavat samaistua kuviin, jotka määritelmällisesti näyttävät ikuisesti heidän ulottumattomissaan olevilta tilanteilta. Rekula tunnustaa nämä kaipauksen ja katkoksen väliset vaihtokaupat, pitäen kuvienteon perusedellytyksenä katsomista ja osallistumista tiukassa pinteessä, ja hän liittää tämän tietonsa kokemukseen, jota hän välittää formaalisesti täsmällisillä ja aidon liikuttavilla ja kuitenkin ehdottoman tietoisilla ja jopa itse keinojen suhteen kriittisillä tavoilla, joita hän käyttää luodakseen illuusion ”paikalla olosta” ja ”mukana olemisesta”.